Äänestämme joka viikko Facebook sivuillamme viikon kasviksen. Tähän alapuolelle on listattu kaikki tykkääjiemme valitsemat kasvikset ja niistä tehdyt postaukset. Tykkää meistä Facebookista ja vaikuta joka viikko uuden kasviksen valintaan!

Retiisi 7.6.2014

Viikon kasvis – Retiisi

Todella tiukan äänestyksen jälkeen viikon kasvis -äänestyksen voittajaksi valikoitui retiisi. Retiisin ilmestyminen kauppoihin pirtsakan vihreine lehtineen ja houkuttelevan punaisine mukuloineen on monelle meistä varma kesän alkamisen merkki. Vanha tapa on tuoda retiisit kauppoihin nipuissa. Tämä houkuttelevan näköinen vaihtoehto saattaa toimia torilla, jossa tuotteet ovat tarjolla vain aamupäivän ajan. Myymälän lämpimällä HeVi-osastolla tämä tapa ei välttämättä toimi, sillä jo vuorokauden aikana naatit nuuduttavat retiisiin ja heikentävät sen makua. Kaiken lisäksi moni meistä heittää naatit pois, vaikka retiisin ravintoaineista n.90% on naateissa. Ennen kauppaan ryntäämistä on syytä tutusta tähän yhteen maailman vanhimpiin viljelykasveihin lukeutuvaan, mutta nykyisin ehkä aliarvostettuun kasvikseen.

Retiisi (Raphanus sativus L.) on ehkä kehittynyt retikasta. Kummastakin kasvista on olemassa runsaasti välimuotoisia tyyppejä. Nämä kaksi kasvista sekoitetaan helposti puhekielessä keskenään, mutta niiden tunnistaminen ei ole aina edes ulkoisten tuntomerkkien avulla helppoa. Yleensä retiisillä on pienempi alkeisvarsimukula, joka maistuu makean kirpeältä. Retiisille ominainen kirpeys tulee mukulan sisältämästä sinappiöljystä.

Retiisi lukeutuu retikan lailla maailman vanhimpiin viljelykasveihin. Sitä on viljelty tuhansien vuosien ajan Kiinassa sekä muualla Aasiassa. Eurooppaan se todennäköisesti levisi Egyptin, Kreikan, Syyrian ja Rooman kautta. Kuitenkin ensimmäiset maininnat retiisistä Euroopassa löytyvät vasta 16. vuosisadalta. Vanhimmilla viljelyalueilla tunnetaan satoja eri lajikkeita ja Suomessakin tunnettiin vielä 1900-luvun alkupuolella kymmeniä eri lajikkeita. Nykyään kaupoista on vaikea löytää edes muutamaa erilaista retiisilajiketta. Vaikka retiisi on kotimaassamme ns. pikkuvihannes eikä sen kaupallinen viljely ole kovin merkittävää, se on onneksi kotipuutarhoissa yleinen kasvis!

Retiisi on yksivuotinen ja se alkaa muodostamaan jo varhaisessa ruusukevaiheessa mukulaa, joka kasvun myötä paisuu pallomaiseksi. Mukulan muodostumiseen voi vaikuttaa kasvuoloilla, sillä huonosti kuivuutta sietävä retiisi kasvaa parhaiten kosteassa ja viileässä (n. 12-15 celsiusasteessa). Yleinen käsitys saattaa olla, että Suomessa retiisi kasvaisi puisevaksi tai karvaaksi, mutta kasvuoloilla on valtava merkitys sadon laatuun. Maan pitää olla riittävän multavaa ja sato pitää osata korjata ajoissa. Mukulan muodostuttua kasvi alkaa kasvattamaan kukkavartta ja tällöin mukula menettää mehevyytensä. Jos kasvuolot ovat heikot, niin kaikki yksilöt eivät välttämättä kasvata lainkaan mukulaa.

Suurin osa lajikkeista kasvattaa pyöreän punaisen mukulan, mutta näiden lisäksi on olemassa kelta- tai valkokuorisia lajikkeita. Myös mukulan muoto vaihtelee pyöreästä pitkulaiseen lajikkeiden välillä. Mukulat ovat korjuuvalmiita, kun niiden läpimitta on 2-3cm. Hyvissä kasvuoloissa sato saattaa valmistua jo kolmessa viikossa viljelystä, mutta syys- ja talvilajikkeissa viljelyaika on 5-6 viikkoa. Nippuretiisi säilyy alhaisesta säilytyslämpötilasta huolimatta hyvänä maksimissaan viikon. Mukuloissa kiinni olevat lehdet jatkavat elintoimintojaan ja vanhentuvat. Listityt retiisit (eli retiisit, joista on poistettu naatit) säilyvät hyväkuntoisina jopa 6 viikkoa, mikäli mukulat on suojattu haihdunnalta ja säilytyslämpötila on lähellä nollaa.

Retiisit sopivat mainiosti naposteltaviksi sellaisinaan. Mukulat kannattaa huuhdella, mutta ei kuoria, koska suurin osa mukulan ravinteista on kuoressa tai sen tuntumassa. Retiisi on hyvä kaliumin sekä C-vitamiinin lähde. Sen sisältämä sinappiöljy edistää tehokkaasti mm. sapen eritystä ja siksi sitä pidetään terveellisenä maksalle. Retiisi sisältää monia muitakin vitamiineja ja kivennäisaineita ja sen väitetään edistävän ihon hyvinvointia. Muita nauttimistapoja on retiisin viipaloiminen salaattiin tai raasteeksi. Perinteinen tapa nauttia tuoreita retiisejä on viipaloida ne lautaselle, johon lisätään ripaus suolaa ja valkopippuria. Lautanen peitetään toisella lautasella, jonka jälkeen retiisit ravistellaan mehukkaaksi. Retiisi sopii myös lämpimiin pataruokiin ja keittoihin.

Oletko jo maistanut tämän kesän retiisiä? Löytyykö lähikaupastasi muita kuin punaisia lajikkeita? Hyödynnätkö naatit ruoanvalmistuksessa? Onko sinulla vinkkejä, linkkejä tai reseptejä, jotka haluaisit jakaa kaikille?

P.S. Retiisin naatit sopivat karkeudestaan huolimatta keittoihin ja muhennoksiin.

Avomaankurkku 29.5.2014

Viikon kasvis – Avomaankurkku

Äänestimme viikon kasvikseksi avomaankurkun. Kotimaiset kasvikset ry:n (Kasvistase 2008) tekemän arvion mukaan söimme tavallisempaa kasvihuonekurkkua vuodessa yli 10 kiloa henkilöä kohden. Vastaavasti avomaankurkun kulutus jäi alle puoleen kiloon! Runsas kurkkulajikkeisto ryhmitellään sen mukaan onko lajike tarkoitettu kasvihuoneessa vai avomaalla viljelyyn. Tässä tekstissä käsitellään meidän oloihimme sopeutuneita avomaan lajikkeita.

Kurkkukasvien heimon edustajat ovat pääosin trooppisia lajeja ja niistä useimmat ovat viileänarkoja. Heimoon kuuluu yli 50 viljeltävää lajia, joita käytetään ravinnoksi, koristekasveiksi, rehuksi ja lääkkeiksi. Kaupallisesti merkittävimmät lajikkeet ovat kesäkurpitsa, vesimeloni ja kasvihuonekurkku.

Kurkun (Cucumis sativus L.) kehityshistoriaa ei tunneta tarkasti. Kehittymiskeskuksia on saattanut olla kaksi, joista toinen on ollut trooppisessa Afrikassa ja toinen Etelä-Aasiassa. Ensimmäiset viitteet kurkun viljelystä ovat noin 5000 vuoden takaa ja viljelyn uskotaan levinneen Egyptin kautta antiikin Kreikkaan sekä Roomaan. Pohjois-Eurooppaan kurkku levisi vasta keskiajalla. Kurkun viljely kasvihuoneessa aloitettiin 1800-luvun Englannissa, jossa viljelymuotoa kehitettiin Intiasta saaduilla vaikutteilla. Lajikkeiden kehittely ja jalostaminen ovat johtaneet siihen, että nykyiset kasvihuoneviljelyssä ja avomaanviljelyssä käytettävät lajikkeet eroavat huomattavasti toisistaan.

Avomaankurkkua viljellään nimensä mukaisesti avomaalla, mutta avomaanlajikkeiden viljely kasvi- tai kausihuoneissa on yleistymässä tasaisemman laadun varmistamiseksi. Meidän oloissamme viljeltävien lajikkeiden on oltava sopeutuneita viileään kasvuympäristöön. Toinen huomioitava asia on sadon sopivuus säilömiseen.

Avomaankurkun kasvupaikaksi kannattaa valita ravinteikas, lämmin ja tuulelta suojassa oleva paikka. Kurkku kylvetään, kun maa on lämmennyt noin 10 asteeseen. Siemenet kylvetään reilun parin sentin syvyyteen ja kasvutiheys määräytyy sen mukaan, aiotaanko sato korjata kerralla vai jatkuvan sadonkorjuun periaatteella. Kertakorjuuta varten taimitiheys voi olla noin 15-20 tainta neliötä kohden. Avomaalta saatavaa satoa voidaan yrittää varmistaa taimien esikasvatuksella. Siemenet voidaan kylvää ruukkuihin tai paakkuihin. Taimien kasvatus kestää 2-3 viikkoa 20 asteen lämpötilassa, jonka jälkeen taimet karaistaan ja istutetaan avomaalle. Kasvukauden aikana rikkakasvit kannattaa kitkeä käsin ja kastelu pyritään toteuttamaan lämpimällä säällä. Kylmässä ilmassa suoritettu kastelu voi jäähdyttää maata sen verran, että kasvu hidastuu.

Yksi kasvi voi kasvattaa parhaimmillaan yli 30 kurkkua ja satoa voi yleensä alkaa korjaamaan heinäkuusta alkaen. Kurkut kannattaa korjata hieman keskenkasvuisina, etteivät ne kasva liian vetisiksi ja isoiksi. Ylikypsä kurkku muuttuu keltaiseksi. Kypsän hedelmän pituus vaihtelee lajikkeesta riippuen, mutta korjuupituus asettuu yleensä 5-15 senttimetrin väliin. Kurkun hedelmät ovat viileänarkoja, joten sadonkorjuu tulee tehdä viimeistään ennen pakkasia. Kaikesta huolimatta avomaankurkun kasvattaminen on huomattavasti helpompaa kuin kasvihuonekurkun ja se antaa kiitettävän sadon.

Kurkku on yksi vesipitoisimpia vihanneksia, joten siinä on erittäin niukasti energiaa. Siitä pidetään arvokkaana ravintona sen sisältämien kivennäisaineiden vuoksi. Siitä löytyy mm. kaliumia, kalsiumia, magnesiumia ja fosforia. Se sisältää myös jonkin verran K-, A-, ja C vitamiineja. Suurin osa ravinteista on kuoressa tai sen välittömässä läheisyydessä, joten kurkkukin kannattaa nauttia kuorineen. Avomaankurkkua voidaan pitää jonkin verran ravinnerikkaampana kuin kasvihuonekurkkua. Kurkun sanotaan edistävän suolen toimintaa, hiusten kasvua sekä ehkäisevät kynsien haurastumista. Moni meistä on kokeillut klassista kurkkunaamiota, joka virkistää ihoa.

Tuore avomaankurkku on erittäin hyvää sellaisenaan. Tuoreena sitä käytetään ihan samalla tavalla kuin kasvihuonekurkkua. Vahvakuoriset lajikkeet voi kuoria kevyesti. Avomaankurkusta voidaan valmistaa pikkelsejä, suolakurkkuja tai säilykekurkkuja. Yksinkertainen, nopea ja maukas tapa tarjota avomaankurkut on valmistaa niistä hölskytyskurkkuja.

Tarvitset:
4 avomaankurkkua
2 rkl viinietikkaa
1 rkl sokeria
1 tl suolaa
3 rkl hienonnettua, tuoretta tilliä

Pese ja harjaa kurkut. Leikkaa kurkut ohuiksi viipaleiksi ja laita kannelliseen astiaan. Lisää mausteet, sulje kansi ja hölskyttele. Valuta irronnut neste pois ja laita kurkut tarjolle. Jos haluat lisää makua, niin voit pirskotella päälle hieman viinietikkaa tai tuoretta tilliä.

Joko olet törmännyt tänä kesänä kaupassa avomaankurkkuun? Miten sinä hyödynnät avomaankurkkua ruoanlaitossa? Onko sinulla vinkkejä, linkkejä tai reseptejä jotka haluat jakaa meille kaikille? Jos ajattelit lisätä avomaankurkun käyttöä, niin tykkää kuvasta. Haasta kaverisikin kokeilemaan jakamalla kuva.

P.S. Kokeile sokkotestillä maistatko avomaankurkun ja kasvihuonekurkun väliset makuerot!

P.P.S. Avomaankurkkujen säilöntäreseptejä on tarjolla runsaasti ja säilöntä onnistuu helposti ilman säilöntäaineita.

P.P.P.S. Avomaankurkku on herkkä etyleenille, joten sitä ei kannata säilyttää runsaasti etyleeniä tuottavien kasvisten vieressä.

Pitahaya 22.5.2014

Viikon kasvis – Pitahaya

Äänestimme viikon kasviksesi Pitahayan. Tätä piikitöntä katkushedelmää ei välttämättä löydä kaikista ruokakaupoista, mutta moni meistä tuntee sen paremmin lohikäärmehedelmänä Aasian matkoilta. Jos törmäät tähän kasvikseen, niin ei kannata säikähtää sen rajua ulkomuotoa. Tähän vuodenaikaan se sopii mainiosti vaikkapa hedelmälautaselle tai jäätelöannokseen.

Pitahaya on kaktuksen hedelmä, joka tunnetaan myös nimillä pitaya, pitaija tai lohikäärmehedelmä. Alunperin se on lähtöisin Meksikosta, josta se on levinnyt muualle Väli- ja Etelä-Amerikkaan. Pitahaya ja sen eri lajikkeet ovat olleet merkittävä ruoan lähde Meksikon intiaaneille sekä muille sen mantereen alkuperäiskansoille. Suurimmat viljelmät ovat tällä hetkellä Kolumbiassa. Eurooppalaisten kolonialismin myötä hedelmä levisi ympäri maailman ja nykyään sitä tavataan muun muassa Thaimaassa, Kambodzassa, Taiwanissa, Malesiassa, Sri Lankassa, Filippiineillä, Indonesiassa, Israelissa, Hawaijilla, Etelä-Kiinassa, Pohjois-Australiassa sekä Kyproksella.

Pitahayana tunnetaan kolmen eri kaktuslajin hedelmiä. Hylocereus undatus -kaktuksen hedelmä on sinipunakuorinen ja sen hedelmäliha on valkoista. Hylocereus polyrhizus – katkuksen hedelmän kuori on myös sinipunainen, mutta sen hedelmäliha on punaista. Selenicereus megalanthus -kaktuksen hedelmän kuori on keltainen ja sen hedelmäliha on valkoista.

Pitahayan hedelmästä syödään kuoren sisällä oleva hedelmäliha ja siemenet. Hedelmä lohkotaan tai halkaistaan ja syödään suoraan lusikalla puolikkaista. Hedelmäliha on hyytelömäistä ja sisältää runsaasti mustia pieniä siemeniä, joten se muistuttaa meille tutumpaa kiiviä. Maku on makeahko, aromikas ja melonimainen.

Pitahaya sisältää C-, E-, ja B -vitamiinia, sekä rautaa, fosforia ja kalsiumia. Hedelmä toimii vahvana antioksidanttina. Sen siemenet sisältävät hyviä rasvoja sekä omega-3 rasvahappoja. Pitahaya on niukkakalorinen moniin muihin hedelmiin verrattuna. Keskiverto hedelmä (n.200g) sisältää ainoastaan 60-100 kcal energiaa.

Pitahaya sopii eksoottiselle hedelmälautaselle, hedelmäsalaatteihin, pirtelöihin sekä jälkiruokien koristeiksi. Raakaa hedelmää voi säilyttää huoneenlämmössä, mutta kypsä hedelmä kannattaa siirtää viileään noin +8 – +12 asteeseen.

Oletko sinä törmännyt tähän kummajaiseen ruokakaupassa? Oletko maistanut pitahayaa ulkomailla ollessasi vai kotimaan kamaralla? Onko sinulla hyviä linkkejä, vinkkejä tai reseptejä jotka haluaisit jakaa kaikille?

P.S. Eksoottiset hedelmät maistuvat parhailta niiden alkuperäisessä kasvupaikassa nautittuna. Suomessa ostettuun pitahayaan voi kokeilla pirskottaa hieman sitruunamehua. Sitruuna korostaa hedelmälihan makua ja tämä sama vinkki toimii monen eksoottisen hedelmän kohdalla.
P.P.S. Toisin kuin katkusviikunassa, pitahayassa ei ole paljain silmin näkymättömiä piikkejä ja siihen voi koskea paljain käsin.

Herne 19.5.2014

Äänestimme viikon kasvikseksi herneen. Me suomalaiset syömme suurimman osan herneistä pakasteina, kuivattuina tai säilykkeinä. Vuonna 2008 kulutimme asukasta kohden tuoretta tarhahernettä vain 330 grammaa ja herneenversoja alle 10 grammaa vuodessa. Siksipä lienee paikallaan tutustua hieman tarkemmin tähän B-vitamiini- ja proteiinipitoiseen kasvikseen ennen varsinaisen sesongin alkua.

Hernekasvit ovat kaksisirkkaisia ja niiden edustajat kasvattavat yleisesti palkohedelmän, jossa siemenen vararavinto sijaitsee alkeislehdissä. Hernekasveista kaupallisesti merkittäviä hyötykasveja on noin 30-40 lajiketta, joita kasvatetaan palkoviljoina tai rehukasveina. Tässä tekstissä käsitellään meille tuttua tarhahernettä ja sen alalajikkeita.

Herne (Pisum sativum L.) on alunperin kehittynyt viljelykäyttöön Lähi-Idän ja Välimeren itäpuoleisilla alueilla. Se on ihmiskunnan vanhimpia viljelykasveja ja herneiden tuuleentuneita siemeniä on kerätty ravinnoksi jo neoliittisen kauden alkupuolella. Tuoreen eli tuuleentumattoman herneen käyttö on tiettävästi yleistynyt keskiajalla.

Tarhaherneet (Pisum sativum ssp. sativum) voidaan jakaa palkojen ja siemenien ominaisuuksien mukaisesti neljään eri ryhmään:

1) Silpoherneen palossa on sitkeä ja kalvomainen endokarppi ja se tuottaa suuren siemen sadon. Sen tuulaantuneet siemenet sopivat mainiosti keittojen ja muhennosten valmistukseen. Siemenet eivät ole kovin makeita.

2) Silpoydinherneellä on myös sitkeä kalvoinen palko, mutta sen raa´at siemenet ovat huomattavasti makeampia kuin silpoherneellä. Sen tuulaantuneista siemenet eivät pysy pyöreinä eivätkä ne enää keitettäessäkään pehmene. Silpoydinherneitä käytetäänkin pakasteherneiden tuotannossa.

3) Sokeriherneen kypsymätön palko on pehmeä eikä siihen muodostu sitkeää kalvoa. Palko nautitaan kokonaisena siementen ollessa vielä pieniä. Sokeriherne on yleinen kotipuutarhakasvi, mutta sen kaupallinen tuotanto on vähäistä.

4) Taittoherneen kypsymättömät palot voidaan myös nauttia sellaisenaan, eikä niihinkään muodostu sitkeää kalvoa. Sen palko on sokeriherneen palkoakin mehevämpi..

Tarhaherne on yksi vuotinen kasvi, jonka pääjuuri kasvaa noin metrin syvyteen ja sen juuristo levittäytyy laajalle alueelle. Herne kasvattaa hennon varren, joka on lakoutumisen estämiseksi syytä tukea. Varsi voi kasvaa lajikkeesta riippuen jopa kaksi metriseksi. Herne on itsepölytteinen, vaikka hyönteiset edesauttavatkin sen pölyttymistä. Herne kasvattaa hedelmän, joka on meidän tuntema vatsa- tai selkäsaumasta aukeava palko. Palon muoto, koko, mehevyys ja väri vaihtelee lajikkeen mukaan. Palon sisälle kehittyy noin 5-15 siementä. Kypsän palon tunnistaa sen kuivuudesta. Harjaantunut henkilö pystyy silmämääräisesti arvioimaan ovatko palot jo täyttyneet sekä maistamaan itselleen sopivan makeuden.

Herne sopii hyvin kasvuolosuhteisiimme. Tarhaherne tuottaa hyvän sadon multavassa ja ravinnerikkaassa maassa. Se on kuitenkin arka liialle kosteudelle palkojen muodostamisen ja kukinnan aikana. Itämisen minimilämpötila on +2-4 astetta ja kasvun minimilämpötila on +4 astetta. Luonnollisesti lämpötilan kohoaminen vaikuttaa kasvun nopeuteen ja paras sadontuotto tapahtuu +18-24 asteen välissä. Liian lämpimät ilmat nopeuttavat liikaa maanpäällisten osien kasvua ja tästä johtuen sato voi jäädä heikoksi. Meidän oloissamme aina vaarana oleva yöhalla ei hernettä haittaa, vaan nuori taimi sietää jopa -5 asteen hetkellisen kylmyyden. Vanhemmat kasvit kestävät lyhytaikaisesti kylmempiäkin lämpötiloja. Kasvuaika kylvöstä sadonkorjuuseen on meidän oloissamme keskimäärin 60-80 vuorokautta. Satokautta voidaan pidentää kasvattamalla useita lajikkeita ja kylvämällä niitä porrastaen.

Korjattu herne säilyy maukkaana vain muutaman vuorokauden, ellei sitä jäähdytetä ja laiteta kylmään. Lämpimällä säällä korjatut palot kannattaa huuhtoa mahdollisimman kylmällä vedellä niiden säilyvyyden parantamiseksi. Nopeasti jäähdytetyt herneet säilyvät +0-2 asteen lämpötilassa hyvänä noin 1-2 viikkoa.

Tuoreet herneenpalot ovat pala suomalaista torikulttuuria ja verraton kesäherkku. Ne voidaan nauttia sellaisenaan tai käyttää ruoanvalmistuksessa kokonaisena. Ne voidaan höyryttää, keittää tai paistaa ja tarjota kala- tai lihan lisäkkeenä. Ne sopivat salaatteihin, lämpimiin ruokiin sekä suomalaiseen perinneruokaan kesäkeittoon. Tuoreita silpo- ja silpoydinherneitä voidaan nauttia samalla periaatteella, mutta palkoa ei syödä.

Herne sisältää kasvikseksi runsaasti valkuaista. Se on myös hyvä B-vitamiinien, kaliumin ja C-vitamiinin lähde.

Kuuluuko kesääsi toriherneiden nauttiminen vai kasvatatko niitä itse? Miten sinä hyödynnät herneitä ruoanlaitossa? Onko sinulla vinkkejä, linkkejä tai reseptejä joita haluat jakaa?

P.S. Herneet ovat herkkiä etyleenillä, eikä niitä kannatta säilyttää runsaasti etyleeniä tuottavien kasvisten vieressä.

P.P.S. Herneen makeus häviää hiljalleen sadonkorjuun jälkeen, koska sen sisältämät sokerit muuttuvat tärkkelykseksi.

Raparperi 13.5.2014

Äänestimme viikon kasvikseksi raparperin. Kotimaisen avomaan sesongin ensimmäisiin kasviksiin lukeutuvaa raparperia pidettiin pitkään syötämättömäksi kelpaamattomana. Sitä käytettiin lääkekasvina, josta se pikkuhiljaa levisi “herrojen” puutarhoihin 1700-luvulla. Ennen kauppaan tai puutarhaan ryntäämistä on syytä tutustua hieman tarkemmin tähän ehkä jopa aliarvostettuun kaliumin lähteeseen.

Raparperit (Rheum L.) ovat alunperin kotoisin Itä-Aasiasta, josta edelleen löytyy useita eri raparperilajeja. Raparperia on käytetty Kiinalaisessa lääketieteessä jo yli 5000 vuoden ajan. Sen juurakosta ja juurista voidaan valmistaa voimakkaita laksatiiveja, joiden teho perustuu sen sisältämiin antrakinoneihin. Ravinnoksi käytettävä raparperi lienee levinnyt Kiinasta Venäjän kautta Eurooppaan ja ensimmäiset kirjalliset dokumentit sen viljelystä Euroopassa löytyvät 1700-luvulta. Raparperi yleistyi Ranskassa, josta se pikkuhiljaa levisi Belgiaan, Hollantiin ja muihin Euroopan maihin. Euroopassa viljeltävistä lajikkeista ei enää pystytä ulkonäön perusteella päättelemään mitä lajia ne ovat alunalkaen olleet. Raparperi on saanut nimensä vanhan kauppaväylän mukaan. Uralin rinteillä kasvanutta raparperia tuotiin Volgaa pitkin Eurooppaan ja joesta käytettiin nimitystä Rha Barbarum eli barbaarien joki. (Englanniksi raparperi on rhubarb.)

Raparperi on monivuotinen tatarkasvi. Raparperin suurilapaiset kasvulehdet ja lehdiruodit voivat saavuttaa jopa 60-70 sentin pituuden. Nuoren raparperin lehden tukisolukot eivät ole vielä puutuneet vaan se tuntuu pehmeältä eikä säikeiseltä. Lehden vanhetessa sen tukisolukko muuttuu sitkeämmäksi ja happamuus kasvaa. Lehtiruotien punainen väri johtuu antosyaanista. Raparperin kukinta tapahtuu alle 10 asteen lämmössä, eikä päiväpituus vaikuta vernalisoituneen yksilön kukintaan. Raparperi kukkii alkukesästä ja sen kukintovarsi voi kasvaa jopa 2 metriä korkeaksi. Raparperit lajitellaan eri lajikkeisiin lehtiruodin värien mukaan. Muut lajike-erot muodostuvat lepotilan pituudesta, sadon aikaisuudesta tai kukinnan runsaudesta.

Raparperia voidaan kasvattaa joko siemenestä tai emotaimia jakamalla. Jos ajattelit istuttaa raparperia siemeninä, niin ensimmäistä satoa saa odottaa kaksi vuotta. Perinteisessä raparperin jakamisessa käytetään noin kahden tai kolmen vuoden vanhoja hyväkuntoisia taimia, joiden juurakot paloitellaan. Raparperi kasvaa melkein kaikissa maalajeissa, mutta kuivassa paikassa sen sato voi jäädä pieneksi. Raparperi kannattaa istuttaa varhain keväällä tai myöhään syksyllä, kun kasvi on jo levossa. Satovaiheessa olevan raparperin kasvua voidaan nopeuttaa suojaamalle se katteella. Mikäli katteena käytetään valoa läpäisemätöntä materiaalia, sen lehdistä tulee vaaleampia ja pienilapaisempia.

Avomaalla kasvanutta raparperin satoa voidaan korjata istutusta seuraavana vuonna. Liian varhainen sadonkorjuu heikentää kasvia, eikä siitä saada myöhemmin kunnon satoa. Sadonkorjuussa lehdet repäistään irti käsin ja ne kannattaa valikoida yksilöiden kehityksen mukaan. Samalla kannattaa huolehtia siitä, että jatkokasvua ajatellen kasviin jää riittävästi yhteyttäviä lehtiä. Sadonkorjuu kannattanee lopettaa ennen heinäkuun alkua, että kasvi on riittävän vahva myös seuraavalla kasvukaudella. Kerätty sato kannattaa nauttia heti ja jos sitä haluaa säilöä niin se kannattaa tehdä 0-1 asteessa, jolloin veden haihtuminen estetään. Tällä tavalla säilöttynä raparperi säilyy noin 2-3 viikkoa. Hyvästäkin säilytyksestä huolimatta ruotien säikeisyys saattaa lisääntyä ja ne taipuvat kaareviksi.

Raparperin satoa on saatavilla jo toukokuussa. Kiinnostus raparperin käyttöön ravinnoksi johtunee todennäköisesti sen aikaisesta sadosta ja sen nuorten ja mehevien lehtiruotien happamanmakeasta mausta. Ruodit sisältävät runsaasti oksaali- ja omenahappoa. Sen lehtilavoissa on paljon antrakinonia ja liukoista oksaalihappoa, eivätkä ne sovellu ihmisten tai eläinten ravinnoksi. Muropohjainen raparperipiirakka on monen hienon keväisen kahvihetken herkku. Raparperi toimii myös muissa jälkiruuissa kuten kiisselissä sekä vaniljajäätelön kanssa. Siitä voidaan valmistaa herkullista mehua tai simaa. Raparperista tehty hilloke sopii lettujen, pannukakun, jäätelön tai pikkuleipien kanssa kahvipöytään. Raparperin happamuutta voidaan hyödyntää kalaruokien valmistuksessa tai grilliruokien lisäkkeissä chutneyn tapaan. Raparperi sisältää C-vitamiinia, kalsiumia ja se on hyvä kaliumin lähde.

Joko sinä olet maistanut raparperia tänä keväänä? Kasvatatko sitä itse? Oletko löytänyt raparperia lähikaupastasi? Miten sinä käytät raparperia keittiössäsi? Onko sinulla vinkkejä, linkkejä tai niksejä miten raparperia voidaan hyödyntää lääkekasvina tai ravintona?

PS. Raparperi ei sovi kaikille ja sen sisältämä oksaalihappo voi pahentaa niveltulehduksesta kärsivän tai kihtipotilaan vaivoja.

Ruohosipuli 5.5.2014

YLEISTÄ JA TAUSTOJA

Kauniin vihreä pillilehtinen ruohosipuli (Allium schoenoprasum L.) eli ruoholaukka on yleinen mausteyrtti suomalaisissa kotipuutarhoissa. Monista maustekasveistamme poiketen sitä löytyy luonnonvaraisena myös Suomesta. Saaristosta ja rannikolta sitä voi hyvillä mielin kerätä käytettäväksi, mutta sisämaassa villinä kasvava sipuli kannattaa jättää luontoon sen harvinaisuuden takia.

Ruohosipulin levinnäisyysalue on varsin laaja, eikä sen viljelyn tarkasta aloittamisesta ole juurikaan tietoa. Varmuudella voidaan todeta, että sitä on Euroopassa viljelty 1600-luvulta alkaen ja kotimaamme kaupallinen viljely on ollut viime vuosina lisääntymään päin. Kiinalaista ruohosipulia eli kiinansipulia on viljelty jo tuhansia vuosia, mutta tässä tekstissä käsittelemme kotimaista ruohosipulia.

Ruohosipuli on sipuleiden sukuun kuuluva monivuotinen ja tupastava maustekasvi. Tupastamisella tarkoitetaan sitä, että pääversoon kehittyy kaksi sivusilmua, joista kasvaa uudet, itsenäistyvät kasviyksilöt. Ensimmäisen kasvukauden aikana tapahtuu 5-7 jakautumista ja koska yksilöt pysyvät yhteydessä toisiinsa, niin kasvi “tuppaantuu”. Ruohosipulin putkimaiset kapeat lehdet kasvavat noin 20-30 senttimetrin mittaisiksi ja kukkavanat 25-50 senttimetrin korkuisiksi. Kukinnon väri vaihtelee sinipunertavasta roosaan ja joskus se voi olla jopa valkoinen.

Vaikka lehtien kasvun optimilämpötila on 17-25 astetta, niin se kestää kylmyyttä ja talvehtii kotimaamme oloissa erinomaisesti. Lehtien kasvu on kiivaimmillaan keväällä ja alkukesästä, jolloin kukintakin alkaa. Ensimmäisenä kasvukautenaan ruohosipuli ei kuki ollenkaan. Älä siis huolestu kukinnon puuttumisesta, jos olet kasvattamassa ruohosipulia ensimmäistä kertaa .

LEVINNÄISYYS JA LAJIKKEET

Ruohosipulit erotellaan eri lajikkeisiin lehtien paksuuden ja pituuden mukaan. Kotimaastamme löytyy ala- ja näköislajeja, jotka ovat enemmän tai vähemmän harvinaisia. Ruijanruohonlaukka on Lapissa viihtyvä lajike, jota voi löytää Inarin rannoilta tai Utsjoen kyläkedoilta. Tämä harvinaisempi kasvis on luokiteltu “silmälläpidettäväksi” lajiksi. Etelä-Suomessa esiintyvät litteälehtiset nurmilaukka, käärmeenlaukka, hietalaukka ja karhunlaukka ovat nurmilaukkaa lukuun ottamatta harvinaisia ja rauhoitettuja kasveja mm. Ahvenanmaalla. Niitä voi löytää Uudenmaan rannikoilta ikivanhojen satamapaikkojen ja luostareiden jäänteistä. Ennen vanhaan merenkulkijat käyttivät nurmilaukkaa C-vitamiinin lähteenä pitkillä laivamatkoilla.

Tämä keripukkiyrttinä tai vihanneslaukkana tunnettu kasvi on levinnyt jokivarsia pitkin myös sisämaahan. Yhteenvetona voidaan todeta, että luonnosta kerättävän ruohosipulin kanssa kannattaa olla tarkkana ja huomattavasti helpommalla pääsee kun kasvattaa sitä itse.

Yleinen meidän kasvuoloihimme suositeltu viljeltävä lajike on “Grolau”, joka on tanakkalehtinen ja pystykasvuinen kasvi. Ruohosipulin kasvattamisen suurin ongelma on sipulituppaiden rikkaruohottuminen, mutta pienellä vaivannäöllä kitkeminen onnistuu helposti. Ruohosipulissa voi esiintyä samoja tuholaisia ja tauteja kuin tavallisella ruokasipulillakin.

KÄYTTÖ

Ruohosipulin lehtisato korjataan käsin leikkaamalla, kun lehdet ovat noin 15-25 senttimetrin mittaisia. Kukintojen poistaminen korjuun yhteydessä edistää uusien lehtien kasvua, eli jos tarkoituksena on nauttia tuoretta ruohosipulia pitkin kesää, niin tämä toimenpide kannattaa tehdä. Ruohosipulin ensimmäinen sato valmistuu jo varhain keväällä ja sen lehdet säilyvät sadonkorjuun jälkeen hyvänä vajaan viikon, jos ne säilytetään riittävän kylmässä, 0-2 asteen tuntumassa. Säilymisaikaa voi parantaa jopa viiteen viikkoon, jos lehdet suojataan haihdunnalta ja säilytetään 1-2 asteen pakkasessa.

Ruohosipuli sopii kaikkiin ruokiin, joihin tarvitaan mietoa sipulin makua. Sitä voidaan käyttää niin salaatissa, keitoissa, kastikkeissa, munakkaissa, leivänpäällisenä kuin lisäkkeenäkin. Klassinen salaatinkastike tai dippi on helppo valmistaa kermaviilistä ja silputusta ruohosipulista. Kukkia voidaan hyödyntää kattauksen koristeena. Ruohosipulia voi myös kuivata ja käyttää muiden yrttien tapaan eri tarkoituksiin. Tuore ruohosipuli sisältää paljon C- ja A-vitamiineja.

Oletko kasvattanut itse ruohosipulia, vai oletko löytänyt sitä luonnosta? Kuuluuko ruohosipuli kotimaiseen ruokaperinteeseen? Mikä on sinun mielestäsi paras kesäruoka, jossa ruohosipuli pääsee oikeuksiinsa? Miten muuten olet hyödyntänyt ruohosipulia? Onko sinulla vinkkejä, linkkejä tai reseptejä, jotka haluat jakaa kaikille? Kirjoita kokemuksesi kommenttikenttään!

PS. Tiesitkö, että lisäämällä ruoholaukkaa siipikarjan rehuun niiden lihasta tulee entistä maukkaampaa?

Voikukka 24.4.2014

Lähestyvän vapun kunniaksi tekstin lopussa on helppo voikukkasimaresepti! Voit yllättää vappuvieraasi tarjoamalla heille itse tehtyä voikukkasimaa

Äänestimme viikon kasvikseksi voikukan. Voikukka on helposti tunnistettava kauniisti kukkiva yleinen “rikkakasvi”. Osa meistä tuntee sen vanhana hyötykasvina, jota on käytetty lääkintään ja kahvin korvikkeena. Voikukasta on jalostettu viljeltävä versio, jota runsaan lehtisadon vuoksi voidaan nimittää salaattivoikukaksi. Voikukka on tehnyt vakuuttavan paluun salaattivihannekseksi, mutta se on huomattavasti monikäyttöisempi. Se sisältää C- ja A-vitamiinia ja enemmän kalsiumia kuin maito! Ennen luontoon ja kauppaan ryntäämistä on syytä tutustua tähän kotimaamme lehtivihannesten sesongin aloittavaan monikäyttöiseen luonnonkasviin.

YLEISTÄ KASVITIETOUTTA

Voikukka (Taraxacum Weber) on ympäri maailman levinnyt monivuotinen kasvi. Voikukan tarkan lajikkeen määrittäminen on haastavaa sen tehokkaan leviämisen vuoksi. Lajien väliset erot ovat hyvin pieniä ja niitä voidaan tutkia luonnossa vain 2-3 viikkoa pääkukinnan aikaan alkukesästä. Useimmat lajit kukkivat vain kerran kesässä ja niiden ulkonäkö muuttuu kasvukauden aikana merkittävästi. Vanhoja lajeja häviää ja uusia lajeja löydetään vuosittain. Pelkästään Suomessa on noin 500 lajin kirjo. Lajirunsauden syynä on apomiksia eli suurin osa kasveista lisääntyy suvuttomasti ilman pölytystä. Tällainen lisääntyminen suosii pienienkin perinnöllisten poikkeaminen säilymistä ja seurauksena on kokoajan lisääntyvä määrä toisistaan vain vähän poikkeavia muotoja.

Pihan omistajille ja nurmikkojen hoitajille tämä ei varmaankaan ole miellyttävä uutinen. Voikukan paalujuuri ulottuu syvälle maan sisään ja monesti voikukka voittaa kitkijänsä sitkeydessä. Onneksi alkukesästä voikukkien keltaisenloistavat kukinnot tuottavat meille hyvää mieltä ja ovat varma kesän merkki. Suurin osa meistä on saanut lapsena, ja miksi ei vanhempanakin, riemuita voikukan siementen puhaltamisesta, joten pieni haitanteko kasville suotakoon.

LEHTIEN HYÖDYNTÄMINEN

Onneksi tämä tehokkaasti leviävä puutarhurin painajainen toimii erinomaisena ruoka- ja rohdoskasvina. Sen nuoret lehdet ja kukkanuput sopivat sellaisenaan salaattiin. Lehtiä voidaan lisätä niin keitto- kuin pataruokiinkin. Lehtien mausteinen maku johtuu niiden sisältämästä taraksiinistä, jota on eniten varren ja lehdiruoden sisältämässä maitiaisnesteessä.. Jos ne tuntuvat liian kirpeiltä, niin makua voidaan pehmentää ryöppäämällä tai liottamalla lehtiä hetken aikaa vedessä. Lehden kärki toimii salaattiaineksena paremmin, kuin paksu tyviosa. Lehden ruodin voi halutessaan leikata pois. Ylisuuria lehtiä ei kannata käyttää niiden puisevuuden vuoksi.

NUPPUJEN HYÖDYNTÄMINEN

Voikukan aukeamattomia nuppuja voidaan käyttää kapristen tapaan. Niitä keitetään muutama minuutti ja ne säilötään etikkaliemeen. Liemen voi maustaa oman makumieltymystensä mukaan makeasta suolaiseen tai kirpeän happamaan. Toinen herkullinen tapa hyödyntää nuput on friteerata ne ja tarjota ne ruoan lisäkkeenä. Jos lehtiä haluaa kypsentää sen voi tehdä kattilassa öljyssä pyöräyttäen ja ne voi maustaa vaikkapa hunajalla, suolalla ja pippurilla.

JUURIEN HYÖDYNTÄMINEN

Voikukan juuria voidaan käyttää tuoreeltaan sosekeitoissa tai kuivattuna teenä tai kahvinkorvikkeena. Kuivattuja juuria voidaan napostella sellaisenaankin ja sen maku muistuttaa kuivattua hedelmää. Juuret kannattaa kerätä ennen kukintaa tai myöhään syksyllä. Syksyllä kerättyjen juurien inuliinipitoisuus on korkeimmillaan. Juurista kannattaa kerätä mahdollisimman isoja ja ne kannattaa pestä juuriharjalla. Niiden huolellisen puhdistamisen jälkeen kuoriminen ei ole tarpeellista. Kuivaustekniikoita on runsaasti, mutta juuret kannattaa pilkkoa pikkusormenpään kokoisiksi paloiksi ennen kuivaamista.

RAVINTEET

Voikukan lehdet sisältävät runsaasti A- ja C-vitamiineja, kalsiumia, kaliumia, rautaa sekä muita hivenaineita, kuten kuparia, magnesiumia ja fosforia. Voikukassa on myös turvotusta vähentäviä flavonoidiglykosideja ja sen juuren nauttimisella on sappinesteen eritystä lisäävä vaikutus. Voikukka on keskeinen kasvi kiinalaisessa lääketieteessä ja kansanlääkinnässä sitä on käytetty mm. ruoansulatuksen edistämiseen, sappivaivoihin, turvotuksen laskemiseen sekä reumaattisten vaivojen hoitoon. Voikukkaa voidaan turvallisesti käyttää suuria määriä, mutta suolen tai sappitiehyiden tukkeutumisesta kärsiville sitä ei suositella.

Oletko jo löytänyt voikukkia tänä keväänä? Miten sinä hyödynnät voikukkaa ruokavaliossasi? Oletko törmännyt ruokakaupassa salaattivoikukkaan? Onko sinulla vinkkejä, linkkejä tai reseptejä jotka haluat jakaa muille?

P.S. Tiesitkö, että voikukan kukista voi valmistaa simaa? Voikukka on erinomainen hunajakasvi ja sen kukat voidaan hyödyntää siman valmistuksessa esimerkiksi seuraavalla tavalla:

Tarvitset 25dl voikukkia, 50dl vettä, 1dl vaaleaa siirappia, 4,5 dl sokeria, pari sitruunaa, 5g hiivaa. Pulloja joihin tulee ripaus sokeria ja rusinoita maun mukaan. Juomaa tulee reilusti (n.25 annosta)

- Kerää voikukat mahdollisimman puhtaalta kasvupaikalta ja poimi niistä keltaiset terälehdet. Huuhtele ne siivilässä ja keitä hiljalleen isossa kattilassa n.15 minuuttia.

- Lisää sokeri, siirappi ja kuorittu sekä viipaloitu sitruuna. Anna seoksen jäähtyä kädenlämpöiseksi ja lisää hiiva. Annan seoksen käydä reilun vuorokauden ajan.

- Laita pestyihin pulloihin muutama rusina ja ripaus sokeria. Siivilöi juoma ja kaada pulloihin. Nosta pullot kylmään. Sima on valmista, kun rusinat nousevat pintaan.

Vaikka voikukka ei kerkeäisikään kukkia ennen vappua, niin tätä juomaa kelpaa tarjoilla myöhemminkin!

Nokkonen 17.4.2014

Äänestimme viikon kasvikseksi nokkosen. Vaikka nokkosta ei kaupan hyllyltä, eikä satokausikalenterista löydykkään, niin halusimme lisätä tietoutta tästä välillä kiusallisesta “rikkakasvista”. Ennen metsään ryntäämistä on syytä tutustua tähän vuosituhansia vanhaan rohdoskasviin hieman tarkemmin.

Nokkoskasveja (Urtica L.) on hyödynnetty ihmiskunnan historiassa jo tuhansia vuosia. Niitä on käytetty kuiduntuotannossa, koristekasveina, kauneudenhoidossa, rohdosten valmistuksessa, rehuna, lannoitusliuosten valmistuksessa ja vihanneksena. Nokkonen sopeutuu helposti erilaisiin kasvuympäristöihin ja se onkin levinnyt ihmisten mukana ympäri maailmaa.

Vihanneksina voidaan käyttää isonokkosta (Urtica dioca L.) ja rautanokkosta (Urtica urens L.). Yleensä niistä hyödynnetään nuorten versojen kärjet tai nuoret lehdet. Nokkosen lehdissä on runsaasti askorbiinihappoa eli tutummin C-vitamiinia, jolla on keripukkia ehkäisevä ja sidekudosta ylläpitävä vaikutus sekä se on vahva antioksidantti. Nokkosten C-vitamiinipitoisuus vaihtelee 100-210mg/100g välillä, eli “huonolaatuisessakin” nokkosessa on yli kaksinkertainen määrä C-vitamiinia appelsiiniin verrattuna. Sadasta grammasta nokkosta saa noin puolet päivittäisestä raudan saantisuosituksesta (n.9mg 18-100 vuotiaat miehet) ja nokkosessa on rautaa melkein neljä kertaa enemmän kuin pinaatissa. Kalsiumia nokkosessa on melkein viisi kertaa enemmän kuin maidossa! Kasvista löytyy myös meille tärkeitä B-, A-, K- ja E-vitamiineja.

Rautanokkonen kasvaa noin 20-50 senttiä korkeaksi ja on yksivuotinen kasvi. Sen tunnistaa “munanmuotoisista”, pitkäruotisista ja sahalaitaisista lehdistä. Isonokkonen on monivuotinen ja kasvaa 60-150 senttiseksi. Sen vahva ja haarainen juuristo on tuttu kaikille mansikkamaan kitkijöille. Varsi on tukeva ja karhea ja sen lehdet ovat lyhytruotisia ja karkeita.

Nokkonen on Pohjois-Euroopan merkittävimpiä luonnonkasveja. Sen runsas ja varhainen sato on hyvänmakuinen ja sopii moniin ruokiin. Ruuaksi tarkoitettu nokkonen kannattaa kerätä ennen kukintaa aurinkoisen jakson päätteeksi, jolloin sen nitraattipitoisuus on alhainen. Ennen käyttöä tuore nokkonen ryöpätään eli keitetään nopeasti jotta sen sisältämät poltinkarvojen myrkyt tuhoutuvat. Talven varalle nokkosta voidaan säilöä joko pakastamalla tai kuivaamalla. Sitä voidaan käyttää keitoissa, muhennoksissa, salaateissa, uunikalan täytteenä, leipätaikinan seassa, teenä tai lehtivihreäjauheena.

Oletko sinä hyödyntänyt nokkosta keittiössäsi? Tiedätkö miten nokkosta voidaan hyödyntää rohtona tai lääkekasvina? Tiedätkö niksejä nokkosen juuren tai varsien hyödyntämiseen? Onko sinulla vinkkejä, linkkejä tai reseptejä mitä haluat jakaa kaikille? Lisää tärppisi kommenttikenttään!

P.S. Tiesitkö, että nokkosen siemenet lisäävät kanojen munintaa ja nokkosta on käytetty karjan rehuna parantamaan maidon laatua?

Parsa 11.4.2014

Äänestimme MURSKALUKEMIN viikon kasvikseksi parsan. Teksti saattaa olla hieman tavallista pidempi, mutta sen tarkoituksena onkin, että jokainen meistä oppisi jotain uutta tästä hienostuneesta kasvista ja osaisimme arvostaa sitä entistä enemmän – hyvissä ajoin ennen lyhyttä sesongin huippua!

Parsa (Asparagus) voidaan laskea sesonkiherkkujen aateliin ja se painii samassa sarjassa uusien perunoiden ja mansikoiden kanssa. Perinteiset parsa-alueet ovat Saksassa, Ranskassa, Hollannissa, Sveitissä ja Italiassa. Näissä maissa parsa pyritään tarjoamaan mahdollisimman tuoreena, joten lounaalla tarjottava parsa on korjattu saman päivän aamulla. Meilläkin täällä Suomessa parsan tuoreudessa kannattaa olla mahdollisimman tarkka.

Parsa on yksi ravinnerikkaimmista kasviksista ja se on ollut maailman historiassa himoittu herkku yli 5000 vuoden ajan. Vihreä parsa kasvaa maanpinnalla ja pohjoismaissa suositumpi vaalea parsa mullan alla peitettynä. Suomessa parsaa on viljelty “herraskartanoiden” ja -huviloiden puutarhoissa. Parsat ovat nuoria ja miedonmakuisia kasvin versoja, jotka saavat makunsa, ravinteensa ja mehevyytensä monivuotisesta paksusta juurakosta. Parsan lyhyt ja kiivas sesonki kestää vain muutamia viikkoja.

HISTORIA

Ruokaparsaa eli parsaa (Asparagus officinalis) kasvaa luonnonvaraisena Etu-Aasiassa ja Itä-Euroopassa. Ruokaparsa on ajautunut Eurooppaan ilmeisesti Mustanmeren seudulta ja Vähä-Aasiasta ja sitä on luultavasti käytetty lääkekasvina. Ensimmäiset merkit viljelystä löytyvät muinaisesta Egyptistä yli 5000 vuoden takaa. Noin 300-vuotta ennen ajanlaskumme alkua sitä käytettiin Kreikassa ja Roomassa herkkuvihanneksena. Ensimmäiset kasvatusohjeet löytyvät lähes 200 vuotta e.e.a. kun Cato vanhempi kirjoitti ohjeita parsan kasvatuksesta. Tällöin kyseessä saattoi olla oiikkiparsa, jota kerättiin luonnosta ja viljeltiin omaan käyttöön. Maailman vanhimmassa tunnetussa keittokirjassa De re coquinaria on maininta parsasta.

VILJELY

Parsa on monivuotinen ja se voi pysyä elossa useita kymmeniä vuosia. Parsan siemenestä kehittyvään taimeen kasvaa aluksi vain yksi verso sekä juuret (primaarijuuri ja paalujuuri). Tämän jälkeen verson tyvessä olevan alalehden silmusta kehittyy toinen verso, josta kasvaa toinen paalujuuri. Tämä sympodiaalinen haarautuminen jatkuu ja ensimmäisen kasvukauden päätteeksi parsalla voi olla jopa kuusi versoa, jotka ovat juurakon välityksellä yhteydessä toisiinsa. Kasvukauden lopussa parsan juurakkoon alkaa muodostua uusiutumissilmuja, mutta ne eivät vielä puhkea versoiksi ensimmäisen kasvukauden aikana vaan vasta seuraavana keväänä. Ne tuottavat uusia versoja, juuria ja silmuja jne. Tällä tavalla maassa oleva juurakko kasvaa ja voimistuu hiljalleen. Tällä tavalla parsa kerryttää sisälleen runsaasti ravintoaineita ja ravinteita.

Parsaa voidaan viljellä kahdella eri menetelmällä, jotka ovat viljely harjanteissa tai viljely tasamallaa. Näistä perinteisempi on harjuviljely, jossa verso korjataan heti kun verson kärki pilkistää maasta. Joissain tapauksissa parsa korjataan jo aiemmin käsin erikoistyökalulla. Tällä tavalla korjattuun parsaan ei kerkeä muodostumaan lehtivihreää ja satona saadaan meidän tuntemaa “valkoista parsaa”.

Tasamaalla viljeltäessä versot korjataan kun se on saanut kasvaa maanpinnalle noin 20 senttimetriä. Tällä tavalla korjattuna saadaan meille tutumpaa vihreää parsaa. Tietysti vihreää parsaa voidaan kasvattaa harjanteissa, mutta valkoisen parsan löytäminen harjanteesta on helpompaa kuin avomaalta. Parsan viljely on monivuotista ja pari vuotisen taimivaiheen jälkeen satokausi kestää 10-15 vuotta ja se toistuu aina keväisin, kun uusi kasvusto korjataan.

Kotimaamme oloissa taimivaihe joudutaan tekemään kasvihuoneissa. Parsan monivuotisen viljelyn takia kasvupaikan valinnassa vaaditaan erityistä tarkkuutta. Maan tulee olla kuohkeaa, multavaa, kivetöntä ja ravinnetilaltaan hyvää maata. Viljelyyn liittyy toistuvia hoitotoimia kuten harjujen kunnostus, rikkakasvien torjunta, verstoston hävittäminen ja tarpeen mukaan lannoittaminen.

SADONKORJUU, SESONKI JA VARASTOINTI

Parsa ei ole pikaruokaa, vaan avomaalla viljellyn parsan sadonkorjuu alkaa vasta neljäntenä tai viidentenä vuonna kylvöstä lukien. Keväällä sadonkorjuuseen voidaan ryhtyä heti kun ensimmäiset verson kärjet havaitaan maan pinnalla (valkea parsa) tai kun versot ovat kasvaneet yli 20 cm mittaiseksi (virheä parsa). Parsa korjataan käsin veitsellä leikkaamalla. Sesongin aikana satoa korjataan runsaasti, sillä versot kasvavat nopeasti ja liian pitkäksi kasvaessaan ne puutuvat. Parhaana kasvuaikana se saattaa kasvaa jopa 10 senttimetriä vuorokaudessa! Välittömästi sadonkorjuun jälkeen verson suojataan auringon valolta ja niitä liotetaan kylmässä vedessä. Sadonkorjuun jälkeinen nopea jäähdytys on säilyvyyden kannalta välttämätön ja sitä säilytetään lähellä nollaa olevassa lämpötilassa.

Sesonki on lyhyt, koska ylipitkä sadonkorjuu kuluttaa vararavintoa ja näin ollen talvehtimaan jätettävät juurakon silmut eivät välttämättä pärjää seuraavan talven yli. Sadonkorjuun jälkeen parsan säilyvyys on huono sen kiihkeiden elintoimintojen takia. Parsan varastoinnin muita ongelmia ovat versojen piteneminen ja niiden taipuminen sekä puutuminen. Lämpimässä säilytetty parsa on herkkä etyleenin vaikutuksille, se imee helposti itseensä vieraita hajuja ja makuja ja muuttuu kuituiseksi. Kaiken lisäksi valkea parsa on erityisen herkkä valolle. Jäähdyttämätön parsa säilyy hyvänä vain muutamia päiviä sadonkorjuun jälkeen. Kotona tuore parsa säilytetään jääkaapissa, mikäli sitä on tarpeellista säilyttää. Parsa kannattaa valmistaa ruoaksi mahdollisimman nopeasti. Tämän takia parsa on todellista sesonkiruokaa.

RAVINTEET JA KÄYTTÖ RUOKAPÖYDÄSSÄ

Parsa on yksi ravinnerikkaimmista kasviksista ja se on kasvikunnan paras foolihapon lähde. Se sisältää runsaasti kivennäis- ja hivenaineita kuten kaliumia. Siinä on myös verisuonten seinämiä vahvistavaa rutiinia eli P-vitamiinia.

Parsan oikeaoppisesta valmistamisesta on varmasti yhtä monta ohjetta kuin on valmistajaa. Parsan keittämiseen on olemassa pohjasta rei´itettyjä astioita, jotta oikeaoppinen keittäminen onnistuu varmasti. Keitetty parsa maistuu erityisen hyvältä maustetun voin tai erilaisten kastikkeiden kanssa. Parsasta voidaan valmistaa gratiineita ja keittoja. Sitä voidaan grillatta tai tarjota kylmänä. Se sopii salaatteihin tai vaikkapa munakkaan täytteeksi.

Parsan paras sesonkiaika kestää toukokuun alusta juhannukseen. Parsaa tuodaan Hollannista, Unkarista ja Saksasta. Esimerkiksi Saksassa parsa on tärkeä kauppavihannes. Kevään ensimmäinen sato saapuu Espanjasta. Ympäri vuoden tarjolla oleva parsa tuodaan Etelä-Amerikasta tai Thaimaasta. Parsaa viljellään myös Yhdysvalloissa, missä tuotetaan pääosin vihreää parsaa. Euroopassa valkea parsa on taas yleisin. Meistä jokainen kykenee maistamaan eron mahdollisimman lähellä tuotetun sesonkiparsan tai ympärivuotisen “lentoparsan” välillä.

Onko sinusta parsa keväinen herkku vai ylimainostettu kasvis? Miten sinä käytät parsaa ruoanvalmistuksessa? Oletko maistanut kotimaista parsaa?

Mikä on kotipaikkakuntasi paras parsa-ravintola? Osaatko keittää parsan “oikeaoppisesti”?

Onko sinulla vinkkejä, linkkejä tai reseptejä mitkä haluat jakaa muille? Miten valmistat hyvän hollandaise-kastikkeen?

PS. Tutkimuksen mukaan noin 40%:lla ihmistä erittyy parsan syönnin jälkeen virtsaan voimakastuoksuisia rikkipitoisia hajoamistuotteita. Hajoamistuotteiden synty on perinnöllistä ja suuremmalla osalla ihmisiä puuttuu geeni, joka hajottaa parsassa olevan aromiaineksen. Tämän takia parsaa kutsuttiin Englannissa kamarineidon painajaiseksi.

PSS. Älä ime parsaa, vaan pureskele

Paprika 7.4.2014

Vaikka paprikoiden kehittymiskeskus on Keski-Amerikassa, vihannespaprika kuuluu Suomen kymmenen syödyimmän vihanneksen joukkoon. Keski-Amerikassa paprikoita on viljelty yli 5000 vuotta ja niistä on kehittynyt suuri joukko erilaisia viljelymuotoja, joiden syntyhistoriasta tiedetään harmittavan vähän. Paprika on tomaatin, munakoison ja perunan tavoin koisokasvi, eikä se ole mitään sukua pippureille (piper nigrum). Eurooppaan paprika seilasi Kolumbuksen löytöretkien aikaan. Se tunnettiin Suomessa jo sata vuotta sitten, mutta koristekasvina, josta valmistettiin lähinnä vatsalääkettä.Tämä meille verrattain uusi viljelyvihannes, on yleistynyt kotimaassamme ruokakäyttöön vasta 1960-1970 luvulla, joten on syytä tutustua siihen hieman tarkemmin.

HISTORIA

Paprika lukeutuu maailman vanhimpien viljelykasvien joukkoon. Paprikan kehittymiskeskuksen arvellaan olevan nykyisen Perun ja Bolivian alueella. Nykyisin lajiin lasketaan kuuluvan noin 30 eri lajia. Vihannespaprika (Capsicum Annuum) kuuluu lajin Grossum-lajikeryhmään, jotka ovat suurihedelmäisiä ja maultaan mietoja. Toinen yleinen viljelylajike ovat pensaspaprika, jonka kypsyneitä hedelmiä käytetään Tabasco-kastikkeen aineosana. Kolmas meillekkin tuttu laji on Capsicum chinense, joiden maku vaihtelee hedelmäisestä tuliseen, kuten maailman tulisimmaksi paprikaksi tituleerattu Habanero. Paprika levisi Keski-Amerikasta pikkuhiljaa muillekin Amerikan mantereen lämpimille alueille ja Eurooppaan sitä tuotiin ensimmäisen kerran Kolumbuksen löytöretkien myötä. Tuolloin kuviteltiin paprikan korvaavan kalliin ja ylellisen mustapippurin. Kasvi nimettiin “pippuriksi” (englanniksi peber), joten siitä on myöhemmin seurannut useita kielellisiä sekaannuksia. Esimerkiksi Yhdysvalloissa paprikalla nykyään tarkoitetaan mitä tahansa kuivattua ja jauhettua paprikalajia. Ensimmäiset “vanhan mantereen” paprikan viljelijät olivat Espanjalaisia ja siitä tuli tärkeä maustekasvi, jota myytiin “Espanjan pippuri”-nimikkeellä. Viljely levisi nopeasti Unkariin, jossa kasvista myytiin “Unkarin pippuri”- nimellä. Pikkuhiljaa paprikan viljely levisi Välimeren alueille ja sieltä aina Kauko-Itään saakka, jossa se on vakiinnuttanut paikkansa keskeisenä vihanneksena ruoanvalmistuksessa. Aluksi paprikaa viljeltiin maustekasvina, mutta sen viljeleminen vihannekseksi alkoi yleistyä vasta muutamia vuosikymmeniä sitten, kun miedomman makuiset vihannespaprikat saavuttivat suuren yleisön suosion. Viljelyshistoriansa takia paprikan avomaanviljelyä on kehitetty erityisesti Unkarissa ja kasvihuoneviljelyä Alankomaissa.

KASVATTAMINEN

Paprika on monivuotinen kasvi hyvissä kasvuolosuhteissa. Paprikan versoston ja sadonmuodostuksen välillä on kova kilpailu, joten hyvin kasvavassa versostossa hedelmien määrä on vähäinen ja runsas verstoston kasvu tyrehdyttää hedelmien laajuuskasvun. Tavallinen tapa hakea “sopusointua” tähän on poistaa ensimmäinen kukka. Paprikan hedelmä on ohutseinäinen ontto marja ja sen muoto vaihtelee pallomaisesta pitkulaiseen. Kypsä hedelmä voi lajikkeesta riippuen vaihdella väriltään vihreän, keltaisen, oranssin, punaisen ja lähes valkean välillä. Sen sisällä on litteitä ja vaaleita siemeniä. Vihannespaprika kasvaa parhaiten 20-30 asteen lämpötilassa. Minimilämpotila itämiselle on 11 astetta ja kasvulle 14 astetta. Kun kasvu on lähtenyt käyntiin, se sietää hetkellisesti alempiakin lämpötiloja aina kahteen asteeseen saakka. Pitkä kylmäkausi vaurioittaa sen juuristoa ja saattaa johtaa kasvun pysähtymiseen. Valon määrällä on ratkaiseva tekijä kasvuun, eikä jatkuvakaan valo aiheuta taimelle kasvuhäiriöitä. Kotimaassamme avomaaviljelyn onnistuminen on pitkälti kiinni lajikevalinnasta. Luonnollisesti parhaiten menestyvät viileään sopeutuneet lajikkeet. Avomaan viljelyä varten taimet esikasvatetaan noin kahden kuukauden ajan ja istutetaan lämpimälle kasvupaikalle.

Kasvihuoneessa viljellyn paprikan satoa voi korjata jo 6-10 viikon päästä istutuksesta. Hedelmät poimitaan osittain raakoina. Täyteen mittaansa kasvanut raaka paprika värittyy kypsyysväriinsä, kun sitä säilytetään lämpimässä. Avomaalla viljelystä paprikasta saadaan 1-3 täysikokoista hedelmää tainta kohti, kasvihuoneessa sato on noin kaksinkertainen. Kypsä vihannespaprika on arka kylmälle ja sen sopiva säilytyslämpötila on 7-8 astetta. Jos sitä säilyttää viileämmässä sen kiilto himmenee ja siihen ilmaantuu pistemäisiä painaumia. Vaikka paprikalla on vahapeittein kuori, siellä on huono haihduntasuoja. Tämän takia kaupassa myytävät paprikat ovat monesti muoviin pakattuja. Vihannespaprika säilyy noin 2-3 viikkoa. Meille tärkeimmät tuontimaat ovat Hollanti, Espanja ja Israel. Kotimaista paprikaa viljellään jonkin verran kesäaikaan, mutta sadot ovat toistaiseksi vielä pieniä.

VITAMIINIT, HIVENAINEET JA KÄYTTÖ

Punaisessa paprikassa on huomattavan paljon A-vitamiinin esiastetta beetakaroteenia. Sadassa gramassa paprikaa on 175.9mg (keskiarvo) C-vitamiinia eli yli kolme kertaa enemmän kuin appelsiinissa. Parhaimmillaan keltaisessa paprikassa C-vitamiinia saattaa olla yli 200mg ja se on kaikista kasviksista suurimpia! Aikuisen ihmisen C-vitamiinin saantisuositus on 75mg/vrk ja sen tarve lisääntyy erityisesti raskauden ja imettämisen aikana. C-vitamiinin tiedetään edistävän kasvua sekä hampaiden ja luuston muodostumista. Se toimii vahvana antioksidanttina suojaten elimistöä mm. hapettumiselta. Sen on osoitettu lyhentävän myös flunssan oireiden kestoa. Lisäksi paprikassa saamme runsaasti foolihappoa, E-vitamiinia sekä flavonoideja.

Paprikan käyttö levisi kotimaiseen ruokakulttuurimme aluksi unkarilaisen ja venäläisen keittiön gulasseissa ja padoissa. Se antaa makua pitkään haudutetuissa pata-, uuni-, ja keittoruuissa. Myös Välimeren keittiö on opettanut meitä hyödyntämään tätä monikäyttöistä kasvista upealla tavalla. Paprikaa voi grillata, paistaa, marinoida, täyttää, wokata, säilöä ja siitä voidaan valmistaa pikkelssiä ja relissiä. Paprika sopii hyvin pääruokien mausteeksi tai lisukkeeksi sekä antipastotyyppisiin alkuruokiin.

Miten sinä käytät paprikaa keittiössäsi? Onko sinulla paprikaan liittyviä vinkkejä, linkkejä tai reseptejä joita haluaisit jakaa? Oletko kokeillut kasvattaa paprikaa itse? Löytyykö lähikaupastasi kotimaista paprikaa? Onko kotimaan viljelyn lisääminen mielestäsi tarpeellista? Haluatko tietää vielä jotain lisää?

PS. Paprikan sisältämä kapsiini voi ärsyttää ihoa. Maustepaprikoiden kapsiinipitoituus on luonnollisesti pienempi kuin tulisempien chilien pitoisuus.