Äänestämme joka viikko Facebook sivuillamme viikon kasviksen. Tähän alapuolelle on listattu kaikki tykkääjiemme valitsemat kasvikset ja niistä tehdyt postaukset. Tykkää meistä Facebookista ja vaikuta joka viikko uuden kasviksen valintaan!

Kukkakaali 3.8.2014

Äänestimme viikon kasvikseksi kukkakaalin. Kukkakaali on monelle tuttu kotimaisesta sesonkiherkusta kesäkeitosta. Kukkakaalissa yhdistyvät niin kerä- kuin parsakaalinkin terveyshyödyt. Esimerkiksi käsittelemätön kukkakaali sisältää enemmän C-vitamiinia kuin appelsiini. Parsakaalin tavoin kukkakaali saattaa herättää joissain ihmisissä puistatuksia ja pahanmakuisia muistoja, mutta satokauden aikana kerätty ja oikealla tavalla valmistettu kukkakaali on todellinen sesonkiherkku. Ennen kauppaan ryntäämistä on syytä tutustua tähän mainettaan maukkaampaan runsanravinteiseen kasvikseen hieman tarkemmin.

HISTORIA

Kukkakaali (Brassica oleraceae L.) on tiettävästi kehittynyt parsakaalista. Kukkakaalia on viljelty Syyrian ja muinaisen Egyptin alueella tuhansia vuosia, mutta sen yksivuotisia tyyppejä ei vielä tuolloin tunnettu. Nopeammin kehittyvien yksivuotisten lajikkeiden epäillään olevan lähtöisin Kreikasta, josta ne ovat levinneet Italian kautta muualle Eurooppaan vasta 1500-luvulla. Nykyisin tätä kukkakaalityyppiä viljellään kaikkialla maailmassa, mutta suosituinta se on Euroopassa sekä Aasiassa.

LAJIKKEET

Kukkakaalista puhuttaessa tarkoitetaan kasvin syötävää kukintoa, jossa lapakko on paisunut meheväksi. Kukkakaalit voidaan ryhmitellä yksi- ja kaksivuotisiin sen mukaan, kuinka pitkän kylmä- tai viileäjakson ne tarvitsevat muodostaakseen kukinnon. Yksivuotisilla kukinto kehittyy ilman selvää kylmäjaksoa. Kaksivuotisia “talvikukkakaaleja” viljellään edelleen Keski-Euroopassa, mutta meidän oloissamme ne eivät selviä talven pakkasista. Europpasa viljellään eniten meillekin tutuimpia, kukinnoltaan valkeita lajikkeita, vaikka kukkakaalista on olemassa niin vihreitä, kellertäviä ja syvänvioletteja lajikkeita.Tässä tekstissä keskitymme meidän oloissamme kasvaviin yksivuotisiin valkoisiin lajikkeisiin.

VILJELY

Kukkakaali menestyy parhaiten ravinnetilaltaan erinomaisessa maaperässä. Kasvualusta ei saa olla liian tiivis, ja lisäksi kukkakaali reagoi herkästi kalsiumin, boorin ja veden puutoksiin. Kukkakaalin viljely aloitetaan yleensä taimien esikasvatuksella, mutta nopeimmat lajikkeet ehtivät antamaan satoa suoraan avomaalle kylvettynäkin. Taimikasvatus tapahtuu parhaiten 12-20 asteen välillä ja se kestää noin 4-5 viikkoa. Kun taimeen on kasvanut 4 tai 5 kasvulehteä, se voidaan istuttaa avomaalle. Sopiva istutustiheys on noin 20 tainta neliötä kohden, lajikkeesta riippuen.

KASVU JA KEHITYS

Virittyäkseen kukintaan kukkakaali tarvitsee vernalisaation. Moniin muihin kylmävirityksen vaativiin lajikkeisiin nähden kukkakaalin tarvitsema lämpötila on korkea, koska parhaiten se tapahtuu +7-14 asteessa. Pääversoon alkaa muodostua päätekukka, josta tuntemamme kukkakaali muodostuu. Meidän olosuhteissa kasvatettavien lajikkeiden optimaalinen kasvulämpötila on +15-20 astetta. Jos vuorokauden keskilämpötila on korkeampi kuin 20 astetta, sen seurauksena saattaa ilmetä kasvuongelmia. Kukkakaalin kukinto on pakkasenarka, mutta sen lehdet kestävät hyvin kylmää ja suojaavat herkemmin jäätyvää kukintoa.

SADONKORJUU JA SÄILYTYS

Kukkakaali antaa satoa 50-80 vuorokautta istutuksen jälkeen. Jatkuvan sadon turvaamiseksi kannattaa suosia eri lajikkeita sekä tehdä useita eri istutuksia. Myöhäisimmät syyslajikkeet voidaan istuttaa vielä juhannuksen jälkeenkin. Kukinnot valmistuvat eriaikaisesti, joten sadonkorjuu on valikoivaa. Sadonkorjuu tulee aloittaa ennen kuin merkkejä kukinnon löystymisestä on havaittavissa. Kukkakaalit korjataan käsin ja nuorimmat kasvulehdet kannattaa jättää kukinnon suojaksi. Korjuukypsän kukkakaalin koko vaihtelee 200-300 grammasta aina kahteen kiloon saakka. Onnistuneen sadonkorjuuajan löytämiseski kannattaa selvittää lajikkeelle ominainen koko.

Kukkakaali säilyy parhaiten nollan asteen tuntumassa. Siksi se on helpointa nauttia mahdollisimman pian sadonkorjuun jälkeen, jolloin kukkakaali luonnollisesti maistuu myös parhaalta. Kukat nahistuvat herkästi, joten ne kannattaa suojata haihdunnalta. Optimioloissa kesälajikkeet säilyvät kuukauden verran, mutta myöhäisemmät talvilajikkeet säilyvät jopa 6-8 viikkoa. Kukkakaalin käsittelyssä tulee välttää painaumia, koska vaurioitunut pinta pilaantuu helpommin.

KÄYTTÖ RAVINTONA

Kukkakaali on erinomainen C-vitamiinin lähde. Siitä löytyy myös valkosipulista saatavaa tulehdusta hillitseviä allisiinia. Kukkakaalista saadaan foolihappoa, jonka tiedetään suojaavan sydän- ja verisuonisairauksilta. Se sisältää luustolle tärkeää K-vitamiinia, joka kestää hyvin niin käsittelyn, kuin kuumentamisenkin.

Kukkakaali taipuu ruoanvalmistuksessa moneksi. Helpoimmillaan sen voi tarjota raakana. Se sopii salaatteihin sekä dippitarjottimelle. Niukassa vedessä keitetty kukkakaali sopii sellaisenaan lisukkeeksi. Tarvittaessa sitä voi maustaa laadukkaalla suolalla, oliiviöljyllä tai voilla. Sitä voidaan lisätä keittoihin, patoihin, vuokaruokiin tai muhennoksiin. Sen voi tarjota myös gratinoituna tai vaikkapa vanukkaana: hs.fi/ruoka/reseptit/Kukkakaalivanukas/a1406689634734

Millaisia tunteita kukkakaali sinussa herättää? Mikä on paras tai karsein kukkakaalimuistosi? Miten hyödynnät sitä ruoanlaitossa? Oletko kokeillut kasvattaa sitä itse? Jos sinulla on vinkkejä, linkkejä tai reseptejä niin kerro ne ihmeessä kommenttikenttään, jotta osaisimme hyödyntää tätä ravinnerikasta kasvista entistä paremmin.

P.S. Kukkakaali on herkkä etyleenille, joten sitä ei kannata säilyttää etyleeniä tuottavien kasvisten läheisyydessä.

Vadelma 24.7.2014

Tiesitkö, että vadelma lukeutuu kuitupitoisimpiin metsämarjoihin? Se sisältää enemmän kuitua kuin mustikka, puolukka, mansikka tai karpalo. Vadelmaa pidetään arvokkaana marjana sen hienostuneen maun takia. 1900-luvun alun Englannissa vadelmahillo oli niin haluttua herkkua, että sitä väärennettiin lisäämällä vadelmahilloon omenan ja raparperin sekoitusta. Vadelmahillon koostumusta jäljiteltiin sotkemalla seokseen vadelmansiemeniltä näyttävää puunpurua!

Tämän kesän mustikkasato vaikuttaa valitettavan vähäiseltä. Onneksi vadelmia näyttää tulevan runsaasti, joten pienellä vaivannäöllä meistä jokainen pääsee nauttimaan kotimaamme metsämarjasesongista. Ennen metsiin ryntäämistä on syytä tutustua tähän vatsaa vaalivaan vitamiinipommiin hieman tarkemmin.

YLEISTÄ VADELMASTA

Vadelma (Rubus idaeus Lat.) on pohjoisinta Lappia lukuunottamatta koko Suomessa esiintyvä vatukoihin kuuluva monivuotinen puolipensas. Vatukoita löytyy useita kymmeriä eri lajikkeita ja ne ovat levinneet ympäri maapalloa. Punainen vadelma on yleinen koko Euroopassa ja Suomi lukeutuu sen pohjoisimpiin kasvualueisiin. Me tunnemme vadelman myös nimillä vattu, vaarain tai vaapukka. Vadelmasta on jalostettu puutarhavadelmalajikkeita, joita on viljelty 1800-luvulta lähtien. Puutarhavadelma on luonnonvadelmaa suurempi, koostumukseltaan kiinteämpi ja maultaan hieman happamampi. Yleisimpiä viljeltäviä lajikkeita ovat Muskoka ja Ottawa. Vadelmasta on olemassa viljeltävä syyslajike, joka tuottaa satoa jo ensimmäisen vuoden versoihin.

Vadelmapensas on noin 50-150 senttimetriä korkea, mutta voi kasvaa yli kaksimetriseksi. Varsi on yleensä piikikäs ja vihreät lehdet ovat sahalaitaisia. Vadelman kukat ovat valkoisia ja se kukkii yleensä kesäkuussa. Vadelma tuottaa paljon mettä, joten hyönteiset pölyttävät sitä tehokkaasti. Ensimmäiset kypsät tummanpunaiset ja helposti irtoavat marjat kypsyvät 30-35 vuorokauden kuluttua pölytyksestä. Vadelma muodostuu noin 70-120 pienestä luumarjasta.

KASVUOLOSUHTEET JA SATO

Vasta toisen vuoden versot tuottavat satoa. Marjojentuotantovuotena ne eivät enää kasva pituutta vaan niihin ilmestyy lyhyitä sivuversoja joihin kukat puhkeavat ja joihin myöhemmin kehittyy marjoja. Vadelman satokausi on pitkä ja se kestää heinäkuusta syyskuuhun. Sato on runsaimmillaan heinäkuun lopussa ja elokuun alussa, riippuen maantieteellisestä sijainnista sekä kasvuolosuhteista. Vadelma on herkkä marja ja ne poimitaan käsin.

Helpoiten vadelmia löytää hakkuuaukeilta, ojan vierustoilta ja se leviää nopeasti metsäpalojen jälkeisille aukeille. Vadelma viihtyy typpipitoisilla alueilla ja kallioilla. Se ei kestä puiden kanssa kilpailua, joten se häviää metsän varttuessa. Aurinkoisella ja tuulelta suojassa olevalla kasvupaikalla vadelma tuottaa paljon marjoja ja sesongin ensimmäiset kypsät marjat löytyvät juuri tällaisista paikoista. Vadelmat viihtyvät hyvin ihmisasutusten lähettyvillä, josta löytyy ojanpientareita ja avoimia paikkoja eikä metsä ole kilpailemassa ravinteista. Urbaanista ympäristöstä vadelmia kannattaa katsella puistojen laitamilta sekä voimajohtolinjojen hakkuualueilta.

KÄYTTÖ RAVINTONA

Kansanparannuksessa vadelmaa käytettiin vatsavaivojen hoidossa. Nykytutkimuksen valossa tällä hoitomuodolla on ollut vinha perä, koska vadelma on yksi kuitupitoisimmista metsämarjoistamme. Vadelma sisältää runsaasti kivennäis- ja hivenaineita, kuten magnesiumia ja mangaania. Kaksi desilitraa vadelmia sisältää saman verran C-vitamiinia, kuin yksi mandariini. Marjoista saa myös K-, E-, A-, ja B-vitamiineja.

Niin kuin suurin osa metsämarjoistamme, myös vadelma maistuu parhaalta heti tuoreeltaan. Vastapoimitun vadelman käsittely kannattaa jättää mahdollisimman vähälle. Luonnosta poimittua ruiskuttamatonta marjaa ei kannata huuhdella, sillä marjat imevät itseensä helposti vettä ja menettävät samalla makuaan.

Jos vadelmia halutaan tarjota jälkiruokana tai sesonkiherkkuna, voi tuoreisiin marjoihin ripauttaa hieman sokeria tai tilkan kermavaahtoa. Kesäjuhlien jälkiruokavadelmiin voi lirauttaa tilkkasen limoncelloa. Vadelmasta voidaan valmistaa niin mehua, hilloja, kuin leivonnaisiakin, ja se on erittäin kaunis jälkiruoan koriste. Vadelman maku sopii mainiosti yhteen muiden marjojen kanssa. Mustikan kanssa valmistettava kuningatarhillo on erityisen herkullista. Vadelman sisältämät ravinteet kestävät pakastamisen hyvin. Rakenteen säilyttämiseksi vadelma kannattaa pakastaa rasioissa.

Joko olet löytänyt kypsiä vadelmia? Miten sinä hyödynnät tätä maukasta metsämarjaa keittiössäsi? Oletko kasvattanut itse puutarhavadelmia? Hyödynnätkö vadelman lehtiä? Onko sinulla vinkkejä, linkkejä tai reseptejä, jotka haluat jakaa kaikille? Lisää tärppisi kommenttikenttään, jotta meistä jokainen voi hyödyntää tätä herkullista kotimaista marjaa entistä paremmin.

P.S. Vadelman lehdistä tehtyä teetä on käytetty kuumerohtona. Vadelman lehdet sisältävät C-vitamiinia 400mg/100g ja kasvupaikasta riippuen jopa enemmänkin. Ensimmäisen vuoden versoista lehtiä voi kerätä koko kesän ja toisen vuoden versoista ennen kukintaa. Vadelmanlehtiteetä käytetään myös lievittämään kuukautiskipuja ja jopa pehmentämään kohdunkaulaa loppuraskaudessa. Oletko sinä saanut apua vadelmanlehtiteestä?

P.S.S. Vadelmat ovat herkkiä marjoja ja kuljetuksen sekä varastoinnin aikana murskautuvat helposti. Jos ostat vadelmia kaupasta, niin kannattaa tarkastaa rasian alapuoli ovatko kaikki marjat varmasti ehjiä. Rikkinäiset marjat homehtuvat helposti ja saattavat olla hieman käyneitä.

Kantarelli 18.7.2014

Äänestimme viikon kasvikseksi keltavahveron eli kantarellin. Kantarelli on yksi parhaista ja arvostetuimmista ruokasienistämme! Se on helppo tunnistaa eikä niitä tarvitse esikäsitellä ennen nauttimista. Niissä on harvoin toukkia ja pitkä satokausi, mikä nostaa kantarellin suosiota entisestään. Meistä jokaisen kannattaa nauttia kantarellin pitkästä satokaudesta jokamiehenoikeuksia kunnioittaen.

Ennen metsiin ryntäämistä on syytä tutustua tähän keltasienenäkin tunnettuun d-vitamiinipitoiseen sesonkiherkkuun hieman tarkemmin ja selvittää, miksi kotimainen kantarelli maistuu maailman parhaalta.

HELPOSTI TUNNISTETTAVA, HEDELMÄLLE TUOKSUVA SIENI

Keltavahvero (Cantharellus cibarius) on kantarellien heimoon kuuluva ruokasieni, joka kuuluu myös Eviran ylläpitämään listaukseen suositelluista ruokasienistä. Keltavahverolla on monta kutsumanimeä ja suurin osa meistä tunteen sen nimellä kantarelli. Siitä johtuen käytämme tässäkin tekstistä kantarelli-nimitystä. Vanhoissa sienioppaissa voidaan sitä kutsua myös nimillä keltasieni tai ruskosieni.

Kantarellin tunnistaa helposti, koska se on kauttaaltaan keltainen. Myös sen malto on keltaista. Kantarellilla on suppilomainen lakki, jossa on aaltomaiset reunat. Lakki on tyypillisesti halkaisijaltaan 3-12 senttimetriä. Kantarellilla ei ole helttoja vaan niiden tilalla on mutkaisia ja matalia poimuja, jotka sulautuvat sienen jalkaan. Jalka on hattuun verrattuna tukeva ja kapenee alaspäin. Muita helppoja tuntomerkkejä on kanttarellille ominainen hedelmäinen tuoksu, joka voimistuu sientä ruuaksi valmistettaessa.

KUMIMAINEN HUIJARISIENI HÄMÄÄ, MUTTA EI OLE VAARAKSI

Kantarellilla on näköislajina valevahvero (Hygrophoropsis aurantiaca), joka muistuttaa yläpinnallantaan kanttarellia. Valevahvorella on kuitenkin tiheät heltat, joten tarkemmin katsottuna tämän huijarin erottaa helposti.

Vaikka vahingossa keräisit valevahveroja, niin siitä ei tarvitse huolestua, koska ne eivät ole myrkyllisiä. Valevahveron tunnistaa viimeistään lautasella kumimaisesta olemuksestaan ja mauttomuudestaan. Muita keltavahveroon sekoittuvia lajeja ovat kalvasvahvero sekä kantarelleihin kuulumaton niittyvahakas. Ne ovat väriltään vaaleampia, eikä niitäkään kerätessä suurta vahinkoa pääse tapahtumaan, koska ne ovat myös erinomaisia ruokasieniä.

KANTARELLI PIILESKELEE LEHTIPUUMETSÄSSÄ

Kantarelli on koivun juurisieni, joten sitä kannattaa etsiä lehtipuumetsistä. Jos kerran löytää hyvän apajan, se kannattaa tarkistaa vuosittain sillä sieni viihtyy samalla kasvupaikalla vuosien ajan. Kantarelleja voi löytää monipuolisistakin metsä- ja maastotyypeistä, mutta tiheissä ja synkissä metsissä se ei viihdy. Todennäköisimmin kantarellin löytää Etelä- tai Keski-Suomen järvien ja jokien rannoilla kasvavista seka- ja lehtipuumetsistä, joissa on karikkeisia, kovaksi painautuneita ja valoisia maastonkohtia. Kantarelli esiintyy koko maassa aina Lappiin saakka.

VÄHÄENERGINEN, MUTTA HYVÄ RAVINTEIDEN LÄHDE

Kantarelli sisältää vähän energiaa, mutta sienille ominaiseen tapaan sen kuivapainoista noin 25% on proteiinia, mikä on enemmän kuin kasviksilla yleensä. Kantarelli on hyvä D-vitamiinin sekä seleenin lähde ja jo sadasta grammasta sieniä saa päivittäisen saantisuosituksen verran D-vitamiinia. Se sisältää myös C-vitamiinia sekä A-vitamiinin esiastetta karoteenia ja ravintokuituja.

KOTIMAINEN KANTARELLI ON HALUTTU HERKKU

Miksi kotimainen kantarelli on sitten niin haluttu herkku? Kantarelleja kasvaa niin Euroopassa, Aasiassa, Pohjois-Amerikassa kuin Afrikassakin. Kotimaisen kantarellin maun salaisuus on sen tuoreus! Kantarelli maistuu parhaalta heti poimimisen jälkeen (kuten suurin osa muistakin kasviksista).

Kantarellin voi paistaa sellaisenaan. Sitä ennen on syytä tarkastaa, ettei sen poimuihin ole jäänyt hiekanjyviä. Miedon makunsa, kiinteytensä ja miellyttävän ulkonäkönsä vuoksi se sopii mitä moninaisempiin ruokiin. Yksinkertainen tapa nauttia tuoreita kantarelleja on pilkkoa ne sipulin kanssa pannulle ja paistaa voissa. Seoksen voi maustaa halutessaan suolalla ja pippurilla.

P.S. Kantarelli ei pistä pahakseen sateista alkukesää ja ensimmäiset yksilöt ovat ilmestyneet Etelä-Suomen lehtimetsiin jo kesäkuussa! Kantarelleja voi poimia syyskuun loppuun saakka. Joko sinä olet löytänyt kantarelleja?

P.S.S. Tuore kantarelli säilyy muita sieniä paremmin, joten sitä voi pitää jääkaapissa muutamia vuorokausia.Pidempiaikainen säilytys kannattaa tehdä pakastamalla. Vanha, mutta toimiva säilöntätapa on purkitus mietoon suolaliemeen. Joskus ruokakaupoissa näkee myytävän kuivattuja kantarelleja. Vaikka kuivattaminen on monesti hyvä säilöntätapa niin kantarellien kohdalla se ei toimi, koska se sitkistää kantarellin purukumimaiseksi.

P.S.S. Kannattaa tutustua myös muihin kantarellien sukuun kuuluviin ruokasieniin. Esimerkiksi myöhään syksyllä sesongissa oleva suppilovahvero on todella herkullinen!

P.S.S.S. Äänestyksen yhteydessä tai tekstiä lukiessa osa saattoi ihmetellä miksi sientä kutsutaan kasvikseksi. Käytämme kasviksista puhuessamme Kotimaiset Kasvikset ry:n määritelmää jonka mukaan: “Kasvisten suku on monimuotoinen, eikä ole olemassa yhtä oikeata määritelmää siitä, miten kasvisten suku jaotellaan. Kasviksilla tarkoitetaan vihanneksia (peruna mukaanlukien), sieniä, marjoja ja hedelmiä.”

Miten sinä hyödynnät kantarelleja keittiössäsi? Onko sinulla vinkkejä, linkkejä tai reseptejä mitä haluaisit jakaa kaikille? Laita ne kommenttikenttään, niin meistä jokainen voi oppia hyödyntämään paremmin metsiemme herkut.

Mustikka 12.7.2014

Mustikkaa saa poimia vapaasti Suomessa jokamiehenoikeuksilla ja itsepoimittuja marjoja voi myydä verottomasti. Näistä seikoista huolimatta keräämme vuotuisesta marjasadosta VAIN 3-10 prosenttia!

Mustikan sesonki on jo osassa Suomea alkanut, mutta valitettavasti tämän kesän sadon on ennustettu jäävän aiempaa pienemmäksi. Mielestämme kaikki syötäväksi kelpaavat kasvikset ovat hyviä ja niille löytyy eri käyttötarkoituksia. Karsastamme “superfood” -termin käyttöä ja kasvisten eriarvoistamista niiden sisältämien ravintoaineiden perusteella, mutta tämän runsaasti antioksidantteja, A-vitamiinia, magnesiumia, kuituja ja antosyaniineja sisältävän kotimaisen marjan kohdalla voitaneen puhua todellisesta “superruoasta”. Me suomalaiset saamme olla ylpeitä kotimaisten metsien tuottamista marjoista!

Jotta osaisimme iloita vähäisestäkin mustikkasadosta, on ennen metsiin ryntäämistä syytä tutustua tähän kotimaiseen klassikkomarjaan hieman tarkemmin.

HYÖNTEISTEN PÖLYTTÄMÄ PUOLUKAN SUKULAINEN

Mustikka (vaccinium myrtillus. Lat.) on monivuotinen noin 10-30 senttimetrinen puolukoiden sukuun kuuluva kanervakasvi. Varvun varret ovat vihreitä ja särmikkäitä ja sen lehdet ovat sahalaitaisa, soikeita ja suippoja. Mustikan vaaleanpunaiset kellomaiset kukat sijaitsevat yksittäin lehtihangoissa ja mustikka kukkii touko-heinäkuussa. Mustikan marjat ovat pallomaisia ja tummansinisiä. Mustista ja kiiltävistä mustikoista puuttuu vahapeite ja kansankielessä ne tunnetaan paremmin terva- tai voimustikoina, vaikka ovatkin samaa lajia. Pääsääntöisesti mustikka leviää suvuttomasti maarönsyjen avulla, koska sen sisältämät siemenet eivät selviä elinkelpoisina niitä levittävien lintujen ja muiden eläinten ruuansulatuselimistöstä.

Mustikan satokausi kestää heinäkuusta aina lokakuun lopulle saakka riippuen kasvupaikasta. Marjojen muodostumiseen vaikuttavat merkittävästi sääolosuhteet sekä pölyttäjien määrä. Suurimman osan pölyttämisestä hoitavat hyönteiset. Kontukimalaisen pölyttämillä alueilla mustikan sato voi olla yli kymmenkertainen verrattuna sellaisiin alueisiin, joissa kimalaisia ei ole!

MUSTIKKA ON POHJOISEN MARJA

Mustikka on koko maassa yleinen metsäkasvi ja se lukeutuu parhaimpiin luonnonmarjoihimme. Mustikkaa ei juurikaan löydä kuivista tai paahteisista kasvupaikoista, mutta sitä kasvaa runsaasti tuoreissa kangasmetsissä. Pohjoisemmassa se viihtyy myös kuivemmissa kangasmetsissä tai jopa tunturikankailla. Emäksisestä kasvupaikasta mustikka ei pidä. Mustikka ei ole ainoastaan Suomessa kasvava marja, vaan sitä löytyy runsaasti Pohjois-Euroopan ja Aasian subarktiselta ja boreaaliselta vyöhykkeeltä. Mustikkaa kasvaa myös Pohjois-Amerikassa.

Miksi sitten juuri Suomalainen mustikka on haluttu herkku meillä ja maailmalla? Syy löytyy marjan sisältämästä antosyaaneista, jotka ovat vahvoja antioksidantteja ja antavat marjalle sen ominaisen värin. Tutkimuksissa on havaittu, että mustikan sisältämän antosyaanin määrä kasvaa, mitä pohjoisemmaksi mennään. Mustikan terveellisyys paranee siis entisestään mitä pohjoisemmassa se on kasvanut.

MERKITTÄVÄ MARJA MYÖS MONELLE MUULLE

Mustikka ei hyödytä ainoastaan ihmisiä. Mustikalla on merkittävä vaikutus eläinten, muiden kasvien ja eliölajien esiintymiseen. Vaikka se pudottaa talveksi lehtensä, niin ylivuotiset varvut ovat tärkeää ravintoa jäniksille, hirville, poroille sekä lumen alla talvehtiville pikkunisäkkäille. Runsaslumiset talvet ovat merkittäviä mustikan kasvun kannalta, koska lumettomina pakkastalvina sen ilmaverso paleltuu herkästi. Vähälumisten talvien ohella toinen mustikan kasvua haittaava tekijä, tehometsätalous, on joillain alueilla vienyt mustikalta sen luonnollisia kasvuympäristöjä.

Mustikkaa on tutkittu paljon ja sen sydäntä ja verisuonia suojaavat vaikutukset on vahvistettu useissa tutkimuksissa. Siinä on erittäin paljon terveyttä edistäviä hyödyllisiä vitamiineja ja hivenaineita, joka tekee siitä “superruokaa”. Mustikka sisältää vatsan toimintaa helpottavaa kuitua ja sen sisältämä A-vitamiini parantaa hämäränäköä.

Mustikan marjoilla, lehdillä ja kukilla on rohdosvaikutuksia ja niitä on käytetty kansanparannuksessa satojen vuosien ajan. Kukista ja lehdistä voidaan vaikkapa keittää suun ja nielun tulehduksia parantavaa teetä tai sitä voidaan tarjota kuumepotilaalle olon helpottamiseksi. Kotimaisella mustikalla on maailmanlaajuista kysyntää lääkekasvina.

Kansanparannuksen lisäksi mustikka on ollut merkittävää ravintoa myös ihmiselle. Ensisijaisesti mustikat kannattaa nauttia tuoreeltaan!

LÄHES SOKERITON HUONOSTI SELLAISENAAN SÄILYVÄ HERKKU

Mustikassa on vain vähän hedelmähappoja, mikä tekee siitä huonosti säilyvän. Mustikassa ei juuri ole sokereita joten sen “makeus” tuleekin happamuuden puutteesta. Jos sokeria tai säilöntäaineita halutaan välttää, niin paras tapa säilöä mustikat on kuivaaminen tai pakastaminen.

Mustikoista voidaan valmistaa soseita, soppia, mehuja tai hilloa. Se sopii erinomaisesti rahkoihin, pirtelöihin, jälkiruokiin, leivoksiin, leivonnaisiin tai vaikkapa leipätaikinaan. Mustikan lehdistä voidaan valmistaa terveellistä teetä. Meillä jokaisella on omasta mielestämme parhaat ja oikeat tavat nauttia tästä kotimaan sesonkiherkusta.

Joko olet löytänyt mustikoita? Mikä on mielestäsi kaikista maukkain tapa käyttää mustikoita keittiössä? Ostatko mustikkasi kaupasta vai keräätkö itse? Onko sinulla vinkkejä, linkkejä tai reseptejä mitä haluaisit jakaa kaikille?

Jos olet jo maistanut tämän kesän mustikoita, niin laita kuva jakoon ja haasta kaverisikin mustikkametsälle!

P.S. Ennen metsään ryntäämistä on hyvä kerrata jokamiehenoikeudet tuosta osoitteesta: arctic-flavours.fi/fi/arktiset+aromit/jokamiehenoikeudet/

P.S.S. Metsämarjat ovat sitä parasta lähiruokaa

Parsakaali 3.7.2014

Äänestimme viikon kasvikseksi parsakaalin. Parsakaali on yksi terveellisimmästä tunnetuista kasviksista, mutta liian pitkään kestänyt keittäminen on tehokas keino hankkia sille uusia “vihamiehiä”. Parsakaali on yksi “pahoinpidellyimmistä” kasviksista.

Ravintopitoisen parsakaalin kulutus Yhdysvalloissa väheni 15 prosenttia Bush vanhemman presidenttikaudella. Vuonna 1990 hän totesi, ettei pidä parsakaalista ja nyt kun hän on Yhdysvaltain presidentti, hän ei enää koskaan aio syödä parsakaalia! Toteamuksen päätteeksi hän julisti parsakaalin pannaan Valkoisessa talossa sekä valtion virkamiehien lentokoneissa. Vallan vaihduttua Clintonin pariskunta keräsi poliittiset irtopisteet ja päästi paljon parjatun, mutta runsaasti vitamiineja, kivennäisiä ja antioksidantteja sisältävän sesonkiherkun takaisin Valkoiseen taloon. Parsakaali on nyt sesongissa ja ennen kauppoihin ryntäämistä on syytä tutustua tähän kaalikasviin hieman tarkemmin.

EUROOPPALAINEN PALUUMUUTTAJA

Parsakaali (Brassica oleracea L.) on lähtöisin Etelä-Italiasta. Nimestään huolimatta se ei ole sukua parsalle. Sitä on viljelty kauan paikallisesti, mutta muualla se on tullut tunnetuksi vasta 400-500 vuotta sitten. Valitettavasti sen viljelyshistoriasta ei ole jäänyt jälkipolville yksityiskohtaisia dokumentteja. Parsakaali levisi siirtolaisten mukana Yhdysvaltoihin, missä yksivuotinen Calabrese-lajike nousi suureen suosioon. Lajike tuli “paluumuuttajana” takaisin Eurooppaan 1980-luvulla, ja sen kaupallinen merkitys on kasvanut viime vuosikymmeninä merkittävästi. Parsakaalin arvostusta ovat lisänneet viimeaikaiset tutkimustulokset sen terveellisyydestä ja syöpää estävistä vaikutuksista.

YLEISTÄ KASVISTIETOUTTA

Parsakaali on yksi- tai kaksivuotinen. Kaksivuotiset tunnetaan paremmin talvibrokkolina, koska ne muodostavat kukinnon vasta kylmäjakson jälkeen. Parsakaali eroaa kukkakaalista kukinnon muuntumisasteen puolesta. Parsakaalin kukkalapakko paisuu vähemmän, nuput ovat selkeämmin erillään toisistaan, eikä varren pituuskasvu ole estynyt. Parsakaalista hyödynnetään ravinnoksi nuppuvaiheessa oleva pää- tai sivuverson kukinto sekä puutumaton kukintovarsi. Parsakaalin ensimmäinen kukinto muodostuu pääverson kärkeen. Kukinto on korjuukypsä, kun nuput ovat selkeästi eriytyneet toisistaan mutta yksikään nuppu ei ole vielä auennut. Nuppujen väri vaihtelee tumman vihreästä violettiin tai jopa punertavaan.

KOSTEAN MAAPERÄN KASVI

Parhaiten parsakaali menestyy kosteassa ja hyvin syvämultaisessa maassa. Jos parsakaalista halutaan “jatkuvaa satoa”, niin se kannattaa viljellä erissä. Taimet voidaan esikasvattaa ruukuissa 3-4 viikon ikäisiksi n.15 asteen lämpötilassa, jonka jälkeen ne voidaan istuttaa avomaalle. Parsakaaliviljelmää vaivaavat samat taudit ja tuholaiset kuin keräkaalia tai kukkakaalia.

Suomessa suosituimpia viljelylajikkeita ovat parsakaalin yksivuotiset vihreäkukintoiset tyypit. Ne eroavat toisistaan lehdistön tuuheudessa, kasvuston korkeudessa, kukinnon koossa ja muodossa. Lisäksi niiden kehitysnopeus vaihtelee istutuksesta sadonkorjuuseen 50-90 vuorokauden välillä. Satovaiheen lähestyessä parsakaalia on syytä seurata tarkasti. Korjuukypsän parsakaalin voi tunnistaa esimerkiksi nuppineulan nupin kokoisista nupuista. Varsinkin kuumalla säällä nuput aukeavat nopeasti. Kukinnon mukaan kannattaa leikata versoa noin 15-25 senttimetrin mittainen pätkä.

Sadonkorjuun jälkeen huoneenlämmössä säilytetty suojaamaton parsakaali menettää helposti vettä ja nuppujen sisältämä klorofylli hajoaa, mikä kellastuttaa nuput. Parsakaali on erityisen herkkä etyleenille, joten siltä suojaamiseksi ja veden haihtumisen estämiseksi ne kannattaa suojata muovilla. Paras säilytyslämpötila on nollan asteen tuntumassa, missä se säilyy syömäkelpoisena jopa 2-3 viikkoa.

HYVÄ KASVIKUNNAN PROTEIININLÄHDE, JOKA MAISTUU MYÖS LAPSILLE

Parsakaali sisältää runsaasti antioksidantteja, kivennäisaineita ja vitamiineja. Oikein valmistettuna se on yksi terveellisimpiä tunnettuja kasviksia. Se sisältää kaksi kertaa enemmän C-vitamiinia kuin appelsiini. Se on myös hyvä kasvikunnan proteiininlähde. Sadasta kilokalorista parsakaalia saadaan yli 13 grammaa proteiinia!

Parsakaalista puuttuu muille kaalikasveille ominainen rikinkatku, joten se maistuu pienille lapsillekin. Parsakaali maistuu parhaalta niukassa vedessä keitettynä tai höyrytettynä. Siitä voidaan hyödyntää myös puutumattomat varret. Ne kannattaa leikata suikaleiksi ja keittää nuppujen kanssa. Keittämisen jälkeen keitin vesi valutetaan pois, jolloin siihen ei liukene enää enempää ravinteita. Onnistuneen keittämisen jälkeen parsakaalissa pitää olla vielä hieman purutuntumaa. Ennen tarjoamista sen pinnalle voi ripotella suolaa, rosepippuria, voita tai oliiviöljyä maun korostamiseksi. Ravintolan lounaspöydässä pitkään seissyt pakasteparsakaali painii ihan eri sarjassa tämän sesonkiherkun kanssa.

Parsakaalille on omistettu omat nettisivut, mistä voit tutustua sen terveysvaikutuksiin tarkemmin: http://www.parsakaali.fi/

P.S. Parsakaali on monikäyttöinen vihannes, joten jos sinulla on hyviä ruokaohjeita tai reseptejä niin laita ne jakoon! Oletko jo maistanut tämän kesän satoa?

P.S.S. Mitä voimakkaan ja tummemman värinen parsakaalin nuppu on, sitä enemmän se sisältää ravinteita kuten karoteenia.

Mansikka 27.6.2014

Äänestimme viikon kasvikseksi mansikan. Mansikka lienee vuoden odotetuin kasvis ja varmaan lähes jokainen meistä tietää, milloin mansikan sesonki on. Kotimainen mansikkasato vaihtelee vuosittain noin 10-15 miljoonan litran välillä. Keskiverto suomalainen syö reilu viisi litraa mansikoita vuodessa, joista noin kolmasosa nautitaan tuoreeltaan ja loput pakasteena tai muilla tavoin säilöttynä. Tiedämme silti tästä kasviksesta yllättävän vähän. Ennen tämän kesän pääsadon kypsymistä on syytä tutustua tähän kohta kaikkien huulilla olevaan ja lehtien otsikoissa keimailevaan epähedelmään hieman tarkemmin.

Mansikat (Fragaria) ovat monivuotisia rönsyjä kasvattavia ruohovartisia kasveja ja ne lukeutuvat ruusukasveihin. Mansikoiden sukuun kuuluu yli 20 lajia, sekä useita risteymiä ja lajikkeita, joista meille tutuimpia ovat puutarhamansikka ja ahomansikka.

Mansikoita kasvaa eri puolilla maailmaa ja ne viihtyvät lauhkeassa ilmastossa. Kukinnan jälkeen mansikoiden kukkapohjus paisuu hedelmöittymisen jälkeen pohjushedelmäksi, jonka me tunnemme paremmin “mansikkana”. Puhekielessä mansikkaa pidetään marjana, mutta kasvitieteellisen määritelmän mukaan se on epähedelmä. Hedelmällä tarkoitetaan vain sikiämisestä muodostunutta solukkoa, joten tässä tapauksessa mansikan varsinaiset hedelmät ovat pienet siemenet pohjusmarjan ulkopinnalla. Mansikat kykenevät leviämään niin siementen, kuin rönsyjen avulla.

Ensimmäiset maininnat mansikoista löytyvät jo muinaisten roomalaisten kirjallisuudesta, joiden mukaan sitä käytettiin lääkekasvina. 1300-luvulla sen käyttö puutarhakasvina yleistyi etenkin Ranskassa. Merkittävä vaikuttaja oli Ranskan kuninkaallinen puutarha, jossa oli parhaimmillaan yli 1200 mansikkakasvia. Mansikan kuvia on löydetty useiden eri eurooppalaisten kulttuurien taiteesta. Mansikoita käytettiin lähinnä masennuksen hoitoon.

1500-luvulla mansikoiden kysyntä lisääntyi ja siihen liittyvät viittaukset kirjallisuudessa yleistyivät. Mansikoita saatiin puutarhaan leikkaamalla metsämansikoista rönsyjä ja istuttamalla niitä puutarhoihin. Ensimmäiset sadonkorjuu- ja viljelyohjeet julkaistiin 1578 Englannissa. Merkittävä sysäys mansikan jalostuksessa tapahtui löytöretkien myötä. Pohjois-Amerikasta tuodut virginianmansikat menestyivät hyvin Euroopassa. Nykyinen meidän tuntemamme suurisatoinen ja -hedelmäinen puutarhamansikka syntyi 1700-luvun jälkipuoliskolla kun virginianmansikka risteytettiin chilenmansikan kanssa. Kun näiden risteymä risteytettiin vielä eurooppalaisen ukkomansikan kanssa syntyi meidän tuntemamme puutarhamansikka.

Puutarhamansikasta on kehitetty lukuisia lajikkeita eri käyttötarkoituksiin. Lajikkeet eroavat toisistaan sadonkorjuun ajankohdan, satoisuuden, koon sekä talven- ja homeenkestävyyden mukaan.

Honeoye on Pohjois-Amerikkalainen lajike, jonka tummanpunaiset marjat ovat suuria, tasakokoisia, kartiomaisia. Marjat maistuvat mehukkaita, miellyttäviltä ja miedosti happamilta. Honeoye kestää hyvin kuljetusta ja on tärkeä varhaislajike

Senga Sengana on ollut pitkään Suomessa valtalajike ja sen marjat ovat pyöreähköjä ja keskikokoisia. Väriltään ne ovat voimakkaan punaisia myös hedelmän sisältä. Maku on aromikas ja happoinen. Senga sopii hyvin pakastamiseen ja hillomarjaksi. Tämä lajike on kuitenkin väistymässä harmaahomealttiutensa vuoksi.

Polka on myöhäinen lajike, jonka talvenkestävyys on hyvä. Sen marjat ovat leveän kartiomaisia ja kooltaan keskikokoisia tai suuria. Väriltään ne ovat voimakkaan punaisia ja malto on punertava. Tämä rakenteeltaan kiinteä marja on raikkaan makea, mutta vähäarominen ja sopii erinomaisesti pakastemarjaksi.

Muihin yleisiin lajikkeisiin voit tutustua Hedelmän- ja Marjanviljeliäin liiton sivuilta: http://www.hedelmatmarjat.fi/index.php?section=26

Mansikoita voi syödä muunkin kuin maun takia. 1700-luvulla monien sairauksien parantamiseen käytettiin yleisesti “mansikkakuuria”. Kuurilla lienee vinha perä, sillä 100 grammassa mansikoita on 60 milligrammaa C-vitamiinia, mikä tekee siitä appelsinia paremman C-vitamiinin lähteen. Mansikoissa on runsaasti kuitua ja kaksi desilitraa mansikoita vastaa kuidun määrältään yhtä palaa ruisleipää. Mansikoissa on useita erilaisia fenoliyhdisteitä, jotka toimivat antioksidantteina ja vahvistavat elimistön suojamekanismeja. Makeaksi marjaksi mansikka sisältää vähän energiaa, vain 43 kilokaloria 100 grammassa. Kaiken lisäksi ryhmä italialaisia ja espanjalaisia tutkijoita löysivät tutkimuksessaan viitteitä mansikan kolesterolia alentavasta sekä sydämen ja verisuonten terveyttä edistävästä vaikutuksesta.

Miksi mansikat ovat niin hyvänmakuisia? Jos menet kysymään espanjalaiselta, chileläiseltä, italialaiselta, suomalaiselta tai ruotsalaiselta mistä maasta tulevat parhaat mansikat niin jokainen kehuu omiaan. Mansikan maun salaisuus piileekin sen TUOREUDESSA JA PAIKALLISUUDESSA. Maukkaimpia mansikoita ovat vastapoimitut mansikat. Tästä syystä tuontimansikka ei maistu niin hyvälle. Lisäksi kansalliset mieltymykset esimerkiksi happamuuden, makeuden, koon ja koostumuksen suhteen vaihtelevat maittain.

Kaukaa tuotu mansikka edustaa todennäköisesti lajiketta, jonka jalostamisen pääpaino on ollut kuljetusten kestämisessä, eikä maussa. Toinen mansikan makuun vaikuttava seikka on se, että pidämme tärkeänä myös niiden muotoa sekä ulkonäköä. Kaupoissa myytäville kasviksille on EU-maissa yhtenevä luokitus, joka ei salli marjan poikkeamista perinteisestä mansikan muodosta. Normit on määritelty EU-tasolla, jossa niihin ovat vaikuttaneet useat eri tekijät. Etelä-Euroopassa mansikoita käytetään runsaammin koristeena kakuissa tai piirakoissa, eikä siellä ole tapana syödä mansikoita samalla tavalla kuin täällä. Koristeellisuus ja muotoseikat ovat ajaneet maun ohi kaupoissa tarjolla olevien mansikoiden osalta.

Kauempaa kuljetetut tai elintarvikejärjestelmän kiertoon tarkoitetut mansikat joudutaan poimimaan hieman raakoina ja jäähdyttämään kestävyyden parantamiseksi. Pahimmassa tapauksessa sesongin ulkopuolella tuodut marjat pikakypsytetään etyleenikaasulla ennen myyntiä. Kaikki tämä heikentää makua entisestään. Kotimaisen sesongin ulkopuolella ruokakaupoissa olevista mansikoista on turha hakea samanlaista makuelämystä, kuin kotimaisesta sesonkimansikasta.

Jos haluat poimia mansikkasi itse, niin voit hyödyntää tätä safkatutkan tekemää listausta kotimaisista luomumansikkatiloista: http://safkatutka.fi/luomumansikkatilat-suomessa/

Voit myös käyttää Hedelmän ja Marjanviljelijäin liiton suoramyynti ja itsepoimintatilojen hakukonetta:
http://suoramyynti.marjat.fi/kartta.php tai http://www.aitojamakuja.fi/syomaan.php

Kun kiinnittää huomiota mansikoiden eri lajikkeisiin ja opettelee niiden eroavaisuuksia niin löytää itselleen maukkaimmat mansikat.

Mansikkaa voidaan käyttää usealla eri tavalla. Jokaisella meistä on oma tapansa nauttia kesän ensimmäiset mansikat. Mansikasta saadaan upean makuisia mehuja, survoksia, hilloja, hedelmäsalaatteja, torttuja, kakkuja tai muita herkkuja.

Nyt haluamme haastaa sinut kertomaan miten, milloin ja missä muodossa nautit tästä yhdestä Suomen kesän parhaista mauista?

Kirjoita vinkkisi, linkkisi, reseptisi, mielipiteesi tai lempilajikkeesi kommenttikenttään, niin me jokainen opimme hyödyntämään tätä ainutlaatuista aromikasta sesonkiherkkua vieläkin paremmin!

P.S. Joko sinulla on oma mansikkamaa? Jos oman mansikkamaan perustaminen kiinnostaa, niin voit lukea siitä lisää täältä http://suomalainentaimi.fi/mansikan-istutus tai täältä http://www.farmit.net/kasvinviljely/erikoiskasvien-viljely/marjat-ja-omena/mansikka

P.S.S. Oletko juonut mansikanlehtiteetä? Tässä vuodelta 1896 oleva resepti harvinaisemman ahomansikan lehdistä. Harvinaisuuden vuoksi ne kannattanee jättää luontoon, joten voisiko tätä soveltaa puutarhamansikan lehtiin?

- Kerää kesä- ja heinäkuussa kallioisilta ja kuivilta mäkialueilta virheettömiä ja madoista vapaita mansikan taimia.

- Ilmakuivaa lehdet siten, ettei auringonpaiste vaikuta niihin. Kääntele lehtiä usein mätänemisen estämiseksi. Kuivauksen jälkeen lehtiä ei saa pestä.

- Poista saksilla lehtien varret ja paahda lehdet kevyesti lämpimällä levyllä. Säilytä lehtiä ilmatiivissä teepurkissa.

- Maun korostamiseksi teen sekaan voi lisätä muutamia karhunvatukan lehtiä, timjamia tai marattia.

- Teellä väitetään olevan hyvä vaikutus hermostoon ja verenkiertoon ja se edistää ruoansulatusta.

Kesäkurpitsa 20.6.2014

Äänestimme viikon kasvikseksi kesäkurpitsan. Kesäkurpitsoja on noin 400 lajiketta, mutta yleiskielessä kesäkurpitsalla tarkoitetaan zucchinia. “Eksoottisesta” nimestään huolimatta kesäkurpitsa menestyy hyvin meidänkin kasvuolosuhteissamme. Vaikka ensimmäiset kesäkurpitsat saapuivat Suomeen jo 1600-luvulla ja se on yleinen kotipuutarha-kasvi, syömme sitä AINOASTAAN n.600 gramma vuodessa henkilöä kohden. Sen sesonki ajoittuu samaan aikaan kotimaisen kurkun ja tomaatin kanssa. Johtuuko kesäkurpitsan vähäinen menekki siitä, että suosimme meille tutumpia kurkkuja ja tomaatteja? Ennen kauppaan ryntäämistä on syytä tutustua tähän monikäyttöiseen “suvipumppuun” hieman tarkemmin.Tekstin pääpaino on kaupallisesti merkittävimmän zucchini-tyyppisten lajikkeiden käsittelyssä.

Kesäkurpitsat (Cucurbita pepo L.) muodostavat suuresti muuntelevan ryhmän, johon vaikuttavat hedelmän muoto, väri, kuoren kovettuminen sekä pääverson pituuskasvu. Pelkästään Euroopassa ja Amerikassa kesäkurpitsasta löytyy 400 lajiketta ja niiden lisäksi runsaasti maatiaiskantoja. Useista muuttujista johtuen “kesäkurpitsa”-nimeä ei pidetä sopivana lajinimenä, koska siihen kuuluu myös talvikurpitsan tyyppisiä muotoja.

Euroopassa yleisimpiä kesäkurpitsoja ovat zucchini-tyyppiset lajikkeet. Zucchini nimi on peräisin Italiasta, missä sen tuotanto on erityisen laajaa. Zucchini-tyypin lajikkeet ovat satoisia, pensasmaisena kasvavia pitkiä ja suoria lajikkeita. Kuoren väri vaihtelee lajikkeesta riippuen vaaleanvihreästä syvänvihreään. Se voi olla myös vihreänkirjava tai kokonaan keltainen. Keltainen lajike tunnetaan nimellä Golden Zucchini. Ensimmäiset kesäkurpitsat, joita kutsuttiin “suvipumpuiksi” saapuivat Suomeen jo 1600-luvulla Välimeren alueelta. Suosituimpana lajikkeena viljeltiin erästä Vegetable Marrow -talvikurpitsalajiketta, jonka sato saatiin myöhään syksyllä ja sitä käytettiin hillokurpitsana. Pikkuhiljaa zucchini-tyyppiset kesäkurpitsat yleistyivät ja 1970-luvulla ne olivat jo normaali näky kotipuutarhoissa. Samalla vuosikymmenellä ne ilmestyivät tavallisten ruokakauppojen HeVi-osastoille. Monipuolisemman hyödyntämisen myötä kesäkurpitsojen kysyntä kasvoi ja kotimainen kaupallinen viljely on laajentunut 2000-luvun aikana. Silti syömme sitä edelleen yli 15 kertaa vähemmän kuin kurkkua. Puutarhaliitto ja Kotimaiset Kasvikset Ry valitsivat vuoden 2003 kasvikseksi kesäkurpitsan.

Kesäkurpitsa kasvaa parhaiten ilmavassa ja runsasmultaisessa maassa. Kasvupaikka kannattaa olla tuulelta suojassa ja maan ravinnetilan tulee olla hyvä. Etelä-Suomessa avomaalle kylvetty kesäkurpitsa ehtii tuottamaan hyvän sadon. Taimettumista voidaan jouduttaa käyttämällä kylvöskatteita. Ennen kylvämistä maan pitää olla lämmennyt 10-asteiseksi. Avomaansatoa voidaan aikaistaa noin kolmen viikon mittaisella esikasvatuksella, jossa taimia kasvatetaan ruukuuissa. Taimet karaistaan ja istutetaan avomaalle, kun hallanvaaraa ei enää ole. Kesäkurpitsaviljelmällä rikkakasvit poistetaan mekaanisesti ja kastelu tapahtuu lämpimällä säällä, ettei maa kylmety.

Hedelmien sadonkorjuu voidaan aloittaa 4-6 viikkoa istutuksen jälkeen. Zucchini-tyyppisten kesäkurpitsojen hedelmät ovat käyttökelpoisia heti hedelmän alusta lähtien. Pienet hedelmät voidaan nauttia kokonaisina, mutta täysikokoisesta hedelmästä poistetaan siemenet sekä hohkainen “istukkamassa” ennen käyttöä. Nuoren hedelmän kuori on pehmeää, mutta kypsyessä kuori kovettuu, eikä ole enää sellaisenaan käyttökelpoinen. HeVi-osastolla löytyvät zucchini-tyypin hedelmät ovat yleensä 14-21 senttisiä. Avomaan satokausi kestää aina syksyyn saakka. Haluttaessa pienehköjä hedelmiä tulee sato korjata säännöllisesti lämpimällä säällä vähintään kaksi kertaa viikossa. Mitä isompana hedelmät poimitaan, sitä pienempi on yksilön tuottama kappalesato. Vastaavasti hedelmän kehittyneisyys vaikuttaa hedelmän säilyvyyteen. Nuori kesäkurpitsa säilyy hyvänä noin 1-2 viikkoa, koska sen ohut kuori ei estä vettä haihtumasta. Kypsä ja paksukuorinen kesäkurpitsa voi säilyä hyvänä jopa 2-4 kuukautta, kun säilytyslämpötila on 10-13 astetta.

Kesäkurpitsa on monikäyttöinen herkku. Sitä voidaan hyödyntää kurkun tavalla leivän päällisenä tai salaateissa. Se toimii herkullisena lämpimän ruoan lisäkkeenä, koska sen voi paahtaa pannulla tai paistaa grillissä. Kesäkurpitsalla voi tarvittaessa korvata minkä tahansa muun kasviksen ja se sopii mainiosti yhteen sienien, sipulin, sitruunamelissan, tomaatin, oreganon ja muiden yrttien kanssa. Tarvittaessa kesäkurpitsa suurustaa ja täytelöittää erilaiset paistokset ja keitot. Sitä voidaan lisätä myös pirtelöihin ja smoothieihin.

Kesäkurpitsan väitetään parantavan suoliston limakalvoja ja edistävän ruoansulatusta. Se sisältää E- ja C-vitamiinia melkein kolminkertaisen määrän kurkkuun verrattuna. Siinä on runsaasti kaliumia ja muita hivenaineita sen sisältämään energiamäärään nähden.

Oletko kasvattanut kesäkurpitsaa? Syötkö vuodessa yli 640 grammaa tätä sesonkiherkkua? Miten hyödynnät tätä kasvista ruoanlaitossa? Onko sinulla vinkkejä, linkkejä, reseptejä tai blogijulkaisuja jotka haluat jakaa? Haluatko tietää jotain lisää?

P.S. Tiesitkö, että kesäkurpitsan kukkiakin voi hyödyntää ruoanlaitossa?

P.P.S. Ameriikassa kesäkurpitsat tunnetaan nimellä squash.

Peruna 13.6.2014

Viikon kasvis – Peruna

Äänestimme viikon kasvikseksi perunan. Tilastojen mukaan syömme vuosittain perunaa noin 60kg henkilöä kohden. Harva meistä on tutustunut tähän arkiruokaan sen syvällisemmin? Tämä artikkeli on kattava katsaus siitä, miksi juuri peruna on löytänyt tiensä suomalaisiin ruokapöytiin. SUOSITTELEMME EHDOTTOMASTI LUKEMAAN KOKO TEKSTIN SEN POIKKEUKSELLISESTA PITUUDESTA HUOLIMATTA :)

Peruna on suhteellisen uusi tuttavuus eurooppalaisessa ruokakulttuurissa ja sen viljeleminen on kohdannut myös voimakasta vastustusta. Kirkollisissa piireissä jopa levitettiin huhua, jonka mukaan kasvi olisi myrkyllinen ja vahingollinen sielulle. Monet yksittäiset papit kielsivät seurakuntalaisiaan kasvattamasta perunaa ravinnoksi, koska sitä ei mainittu Raamatussa.

Ympäristönäkökulmasta tarkasteltuna peruna on ekologista ruokaa, mutta viime vuosina se on noussut ravitsemuskeskustelun keskiöön vähähiilihydraattisen ruokavalion yleistyessä. Kaikesta huolimatta peruna on Euroopan käytetyimpiä ravintokasveja ja se kuuluu niiden yhdeksän viljelyskasvin joukkoon, joiden avulla tuotetaan yli 75% ihmiskunnan ravinnosta.

VÄRIKÄS HISTORIA

Varhaisperunan sesonki nostaa perunan jälleen jokaisen suomalaisen huulille. Peruna (Solanum tuberosum) on koisokasvien heimoon kuuluva kasvi, josta syödään mukula. Alun perin se on lähtöisin Etelä-Amerikan pohjoisosista, jossa sitä on viljelty vuosisatojen ajan Perun inkojen toimesta. Niin kuin moni muutkin kasvikset, perunat päätyivät Eurooppaan löytöretkeilijöiden mukana.

Merimiehet käyttivät kuivattua perunaa laivaruokana ja toivat ensimmäiset siemenet Espanjaan todennäköisesti vuonna 1565. Ensimmäinen perunan “läpimurto” ravintona tapahtui kun Espanjan kuningas Filip II lähetti sairaana olevalle Paavi Pius V:lle perunoita. Tarinan mukaan paavi parani taudistaan syötyään perunoita. Peruna levisi Espanjan kautta Italiaan ja sieltä muualle Eurooppaan. Vuonna 1616 Ranskan kuninkaan Ludwig XIII:n hovissa niitä tarjoiltiin suurena herkkuna, vaikka tavallinen kansa piti niitä edelleen lähinnä sikojen ruokana. Useat hallitsijat yrittivät levittää perunan käyttöä rahvaan ruokapöydissä käskyillä ja omalla esimerkillään. 1700- luvun lopun Ranskassa kuningatar Marie Antoinette korosti perunan erinomaisuutta koristelemalla peruukkinsa perunan kukilla. Pikkuhiljaa perunan vastustus ja epäluulot hälvenivät ja viljely alkoi levitä tavallisen kansan keskuuteen.

Perunan merkitys kansanravintona lisääntyi merkittävästi 1700-luvun lopussa, sillä sen viljely onnistui lauhkean ilmaston maissa. Kaiken lisäksi perunaa voitiin kasvattaa sellaisessa maaperässä joka ei soveltunut niin hyvin viljan viljelyyn. Ainoa heikkous oli perunan hallanarkuus, sekä helposti leviävät taudit. Perunaruton rajuuden saivat kokea Irlantilaiset, kun vuosina 1845-1846 saarelle iski sienen (Phytophthora infestans) aiheuttama perunarutto, joka tuhosi viljelmät. Sen seurauksena miljoona irlantilaista menehtyi nälkään ja vielä useampi joutui lähtemään siirtolaiseksi Yhdysvaltoihin. Toinen suuri perunan viljelyä kohdannut epidemia tapahtui 1860-luvun Yhdysvalloissa, jossa coloradokuoriaisten laumat söivät perunanvarret puti puhtaiksi. Näiden tapahtumien seurauksena tuholaismyrkkyjen laajamittainen käyttö maataloudessa yleistyi.

Suomeen ensimmäiset perunat tulivat Fagervikin kartanoon Inkooseen työskentelemään tulleiden saksalaisten peltiseppien mukana. Kansan tietouteen peruna levisi, kun Pommerin sotaan (1757 – 1762) osallistuneet sotilaat palasivat kotiin ja toivat mukanaan “maapäärynöitä”, joihin olivat Saksassa tutustuneet.

Meillä kotimaassa perunan merkitys kansanravintona ymmärrettiin nopeasti. Perunan tiedettiin ehkäisevän keripukkia, joten se tarjosi tervetulleen piristyksen Suomen talveen. C-vitamiinin puutteesta johtuva keripukki oli tavallinen tauti ennen perunan yleistymistä. Perunan hyvä säilyvyys takasi tuoreen kasvisravinnon saannin etenkin talvi- ja kevätkautena.

Useat papit ja opettajat muokkasivat kansan mielialoja suopeaksi perunan viljelylle. Kuningas Kustaa III käski Asikkalan kappalaista Axel Laurellia painattamaan kirjan perunan viljelmistä. Hän laati vuonna 1773 kirjasen “Lyhykäinen Kirjoitus, Potatesten Eli Maan-Päronain Wiljelemisestä, säilyttämisestä ja hyödytyxestä Huonen hallituxesa”. Toinen aikakautensa aktiivinen perunan puolesta puhuja oli Tyrvään kirkkoherra Anders Lizelius (1708-1795), joka tapasi pitää kirkossa jopa neljä tuntia kestäviä “perunasaarnoja”. Kirkkoherra julkaisi myös Suomenkielisiä Tieto-Sanomia, jossa peruna sai runsaasti palstatilaa. Viimeisen sysäyksen perunan läpimurrolle antoi Turkulaisen apteekkarin Johan Julinin (1752-1820) Suomen Talousseuran pyynnöstä vuonna 1815 laatima opas ““Neuwo, Kuinga Wiinaa, niistä Suomen Maasa säilywäisistä Jywäin-Laista ja Maan-Perunoista hyödyllisimällä tawalla taitaan polttaa ja Perunoista Leipää walmistaa.” :) Muita tunnettuja perunan ravintokäytön puolesta puhujia olivat lääkärit Elias Lönnrot ja Samuel Roos.

YMPÄRISTÖYSTÄVÄLLINEN KASVIS

Kotimainen peruna on ympäristöystävällinen raaka-aine. Sillä on pieni hiili- ja vesijalanjälki ja nykyisin mitattavien ympäristöluokkien kannalta se on suositeltava raaka-aine. Hiilijalanjälki mittaa kasviksen tai tuotteen aiheuttamaa ympäristökuormaa koko sen elinkaaren ajan. Peruna kuuluu kotimaisten juuresten lailla vähäisimpään ilmastovaikutuksia aiheuttavaan tuoteryhmään ja niiden hiilijalanjälki vaihtelee 0,06-02 CO2-evk/kg. Vertailun vuoksi riisin ilmastovaikutus on 2,76 kg CO2-evk/kg ja pastalla se on 0,68 kg CO2-ekv/kg.

Kuormituksen määrä riippuu myös valmistustavasta ja ateriatasolla erot voivat supistua, koska perunaa saatetaan syödä määrällisesti enemmän kuin riisiä. Perunan vesistöä rehevöittävä vaikutus on noin neljä kertaa pienempi kuin kotimaisesta vehnästä tehdyllä pastalla. Perunan ympäristövaikutuksiin kannattaa tutustua tarkemmin Eviran julkaisusta, jonka voit ladata täältä: http://www.evira.fi/portal/fi/tietoa+evirasta/julkaisut/?a=view&productId=333

PERUNAN VILJELY

Peruna menestyy hyvin kivennäismaassa eikä happamuus haittaa sitä. Peruna ei viihdy liian märässä eikä kuivassa jolloin mukuloista tulee pieniä ja rupisia. Suurin osa perunoista istutetaan toukokuussa ja sato korjataan syyskuun lopussa. Poikkeuksen tähän tekevät aikaisemmin istutettavat varhaisperunat, joka istutetaan huhtikuussa ja sääolosuhteiden salliessa aikaisemminkin. Kasvuaikaa voidaan lyhentää harsoilla tai idättämällä mukuloita. Suurin osa varhaisperunan viljelystä on keskittynyt Etelä-Suomeen ja Ahvenanmaalle. Vakoihin istutettuja perunoita mullataan kesän aikana, jotta mukulat pysyisivät valolta suojassa. Jos mukula altistuu valolle, se vihertyy ja siihen kertyy solaniinia, joka tekee mukulan syömäkelvottomaksi. Perunat kannattaa korjata syksyllä ennen kuin lämpötila laskee alle 10 asteen, koska kylmässä nostetut perunat kolhiintuvat helposti.

PERUNAN KÄYTTÖ JA RAVINTOAINEET

Tällä hetkellä Suomessa viljellään yli neljääkymmentä erilaista lajiketta ja kuluttajien helpottamiseksi perunat ovat värikoodattu käyttötarkoituksen mukaan. Luokittelu tapahtuu perunapakkaamoiden toimesta tehtyihin tärkkelysmittauksiin.

- Vihreällä merkityt perunat ovat kiinteitä lajikkeita, jotka pysyvät koossa keitoissa, salaateissa ja laatikoissa.

- Keltaisella merkitys ovat yleisperunoita, jotka sopivat kaikkiin ruokiin.

- Punaisesta värikoodista tunnistaa jauhoisemmat lajikkeet, jotka soveltuvat soseeksi, leivontaan tai uuniperunoiksi.

Peruna sisältää riisiä ja pastaa vähemmän energiaa. Oikein valmistettuna ja säilöttynä peruna on hyvä C-vitamiinin eli askorbiinihapon lähde ja siitä saadaan runsaasti kaliumia. Kalium osallistuu lihasten toimintaan ja sillä on osuutensa hiilihydraattien ja proteiinien aineenvaihdunnassa, missä se osallistuu useiden niitä säätelevien entsyymien toimintaan. Samoin kalium on mukana verenpainetta säätelevien hormonien muodostamisessa ja toiminnassa. Muita perunan sisältämiä tärkeitä ravintoaineita ovat magnesium, foolihappo, tiamiini ja B6-vitamiini. Kaiken kukkuraksi perunan on todettu lisäävään ihmisen serotoniini-aineenvaihduntaa, joka torjuu stressiä ja parantaa mieltä.

Laadukas peruna on hyvää sellaisenaan. Jokainen meistä maistaa eron kotimaisen varhaisperunan ja väärin säilötyn varastoperunan välillä. Aidon maun maistaa parhaiten keittämällä tai höyryttämällä perunat kuorineen. Muita helppoja perunan nauttimistapoja ovat lohkoperunat ja uuniperunat. Kunnon perunasose on herkullinen lisäke ja ylijäämämuusista voidaan valmistaa runsaasti uusia ruokalajeja tai sitä voidaan hyödyntää leivonnaisissa.

PERUNAN SÄILYTTÄMISESSÄ JA VALMISTUKSESSA HUOMIOITAVIA SEIKKOJA

Jos perunaa nauttii ravitsemuksellisessa mielessä, eikä pelkästään maun vuoksi tai energian lähteenä, on sen valmistamiseen ja säilömiseen syytä kiinnittää huomiota. Food Today (2010) tutkimuksen mukaan perunan valmistustavalla on merkittäviä vaikutuksia sen ravintosisältöön. Seuraavissa esimerkeissä ravintoarvot ovat aina /100g kypsennettyä perunaa.

- Kuorineen keitetyttä perunassa on energiaa 66kcal, kuorittuina keitetyissä 77kcal ja kuorineen tehdyissä uuniperunoissa 85kcal. Ranskalaiset perunat ovat ihan omassa sarjassaan 280 kilokalorin keskiarvollaan.

- Ravintoaineita mitattaessa huomattiin, että valmistustapa vaikutti myös niiden säilymiseen. Kuorineen keitetyissä perunoissa oli valmistuksen jälkeen C-vitamiinia 9mg, kuorittuina keitetyissä 6mg ja kuorineen uunissa kypsennetyissä 14mg. Ranskalaiset perunat olivat taas omassa sarjassaan 4mg määrällä. :)

- Muita perunan ravintoarvoihin vaikuttavia tekijöitä ovat säilyttäminen ja valo. Kolmen kuukauden varastointi +5 asteessa heikensi perunan askorbiinihappopitoisuutta 35%:lla, perunan ryöppääminen vähensi sitä 25%:lla ja tunnin säilyttäminen 55-60 asteessa (lounaslinjastot) heikensivät sen määrää 10%:lla. Pahimmillaan Cook – Chill menetelmässä saatiin aikaiseksi yli 70% C-vitamiinitappiot.

- Ravintoaineiden säilymisen kannalta paras tapa on valmistaa peruna kuorineen niukassa vedessä tai uunissa. Tietysti vaihtelun vuoksi perunaa voi valmistaa haluamallaan tavalla ja se on edelleen maukasta ruokaa.

- Peruna kannattaa varastoida valolta suojattuna +4 asteessa. Kotona tämä ei ole aina mahdollista, joten ostetut perunat on järkevää nauttia mahdollisimman pian tai säilyttää niitä niin viileässä kuin se kotikonstein on mahdollista. Voit lukea lisää perunan varastoinnista täältä: http://www.agrimarket.fi/Maatalous_ja_Elaimet/Kasvuohjelmat/Perunat/Perunan_varastointi/

Kotimainen varhaisperuna on ihan pian sesongissa ja suosittelemme nauttimaan tästä kaikkien tunnistamasta sesonkiherkusta! Kotimainen peruna on HYVÄÄ, HALPAA JA YMPÄRISTÖYSTÄVÄLLISTÄ perusruokaa. Perunan kilohinta on nykyään niin alhainen, että vuosittain syötävän noin 60 kilon määrän saa ruokakaupasta alle 40 eurolla!

Joko olet maistanut tämän kesän satoa? Mikä on mielestäsi maistuvin perunalajike? Onko sinulla vinkkejä, linkkejä tai reseptejä, joita haluat jakaa muille? Mitä muuta haluaisit tietää perunasta? Lisää ajatuksesi kotimaisesta perunasta kommenttikenttään!

P.S. Tiesitkö, että varhaisperunoita ovat määritelmän mukaan perunat, joista kuoren tulee irrota hankaamalla?