Äänestämme joka viikko Facebook sivuillamme viikon kasviksen. Tähän alapuolelle on listattu kaikki tykkääjiemme valitsemat kasvikset ja niistä tehdyt postaukset. Tykkää meistä Facebookista ja vaikuta joka viikko uuden kasviksen valintaan!

Tyrni 4.9.2014

Äänestimme viikon kasvikseksi tyrnin. Ravintoarvoja vertailemalla tyrni päihittää terveellisyydessä niin puolukan, kuin mustikankin. Kansanterveydellisellä tasolla tarkasteltuna tyrnillä on kuitenkin yksi heikkous, jolla se häviää muille marjoille. Syömme tätä kotimaista vitamiinipommia nimittäin määrällisesti hyvin vähän muihin marjoihin verrattuna. Harvoin nautimme sitä enemmän kuin muutaman marjan kerrallaan. Yleisimpiä käyttötapoja lienee mehun puristaminen, jolloin sen ravinteikkaat kuoret ja siemenet saattavat jäädä hyödyntämättä.

Kaikki kotimaiset marjat ovat hyviä ja niillä on omat etunsa sekä käyttötarkoituksensa. Mutta miksi tyrni ei ole saavuttanut niin suurta suosioita? Ennen rannikoille ja kauppoihin ryntäämistä on syytä tutustua tähän yllättävän monikäyttöiseen supermarjaan hieman tarkemmin.

AASIASTA LÄHTÖISIN OLEVA JALKOIHIN JÄÄNYT LÄÄKEKASVI

Tyrni (Hippophae rhamnoides) on alunperin lähtöisin Aasiasta ja Kiinassa ja Venäjällä tyrnimarja on ollut ja on edelleen äärimmäisen tärkeä lääkekasvi. Euroopassa tyrni on harvinaisempi, mutta sitä löytää Itämeren, Pohjanmeren, Mustanmeren sekä Norjan Atlantin rannikoilta. Sisämaassa se on vielä harvinaisempi, mutta sitä tavataan Pyreneiltä, Alpeilta ja Karpaateilta. Suomessa tyrni kasvaa luonnonvaraisena Pohjanlahden rannikolla aina Uudenkaupungin saaristosta Tornioon asti. Tyrni viihtyy myös Ahvenanmaalla ja paikoitellen Suomenlahden rannikolta tai Etelä-Suomen sisämaasta voi löytää villiintyneitä kasvustoja. Suomea ja Saksaa lukuunottamatta tyrni ei ole saavuttanut kovinkaan suurta suosiotaEuroopassa sen hankalan saatavuuden ja työlään poimintatyön takia.

Suomessa luonnonvarainen tyrni kasvaa yleensä kivisillä merenrannoilla. Jääkauden jälkeen se viihtyi myös sisämaassa, mutta metsittymisen seurauksena laji jäi vähitellen muiden kasvien jalkoihin ja tyrnin kasvupaikoiksi valikoituvat rantakivikot. Valon suhteen tyrni on ehdoton, eikä se siedä varjostusta edes pohjoispuolella. Sanotaankin, että tyrnimarjojen rakennusaineena tuntuvat olevan pelkät auringon säteet. Muiden kasvien varjossa tyrni kuolee parissa vuodessa.

Tyrnillä on kuitenkin ovela tapa kompensoida niukkaravinteista kasvualustaa. Sen juurinystyissä elää Frankia-suvun bakteereita, jotka sitovat ilmasta typpeä, josta isäntäkasvina toimiva tyrni pystyy hyödyntämään osansa. Tyrni onkin oikea luonnon pioneerikasvi, joka valtaa aina ensimmäisten kasvien joukossa merestä paljastuvan maaperän. Se kestää hyvin tuulta ja suolaa. Pitkien juuriensa ansiosta tyrni sopii mainiosti eroosioalttiiden rinteiden maaperän sitomiseen.

PIIKKINEN PENSAS VAATII VASTAKKAISEN SUKUPUOLEN LÄHEISYYTTÄ

Itse pensas on 0,5 – 4 metriä korkea pystykasvuinen ja piikkinen pensas. Sen lehdet ovat päältä katsottuna vihreänhopeisia ja alta hopeanharmaat. Tyrnit piikit ovat teräviä oraoksia. Tyrni on kaksikotinen, eli sen hede- ja emikukat ovat eri yksilöissä. Sukupuolen voi määrittää vaatimattoman näköisistä ja kokoisista (n.3 mm) kukista. Emikukat ovat perällisiä ja hedekukat ovat perättömiä. Hedekukissa on parin ruskean suomun välissä pari nuijamaista hedettä. Kukat ovat tuulipölytteisiä, eivätkä ne tarvitse avukseen hyönteisiä, vaan “vastakkaisen sukupuolen” pensas pitää olla riittävän lähellä.

HURJAT RAVINTOAINEET KEHITTYVÄT PITKÄLLÄ AIKAVÄLILLÄ

Kypsyäkseen tyrni tarvitsee saman verran aikaa, kuin omena. Emipensaaseen kasvaa hieman alle senttimetrin pituisia luumarjoja. Kukinnosta kypsään marjaan kestää yli neljä kuukautta. Pitkä kasvukausi on osasyy tyrnimarjan hurjille ravintoainepitoisuuksille.

Luonnonvaraisen tyrnin rauhoitusmääräys kumottiin vuonna 2006. Siitä huolimatta tyrnimarjoja ei kannata kerätä raakoina vaan on suositeltavaa odotella lokakuun puolelle, jolloin ne ovat mahdollisimman kypsiä ja irtoavat helposti kannoistaan. Ensimmäisten pakkasten jälkeen on sopiva aika aloittaa tyrnin poiminta, pensaita vahingoittamatta.

Tyrnin suosio on lisääntynyt viljelykasvina ja monesta kotipuutarhasta löytyy muutama pensas. Etelä-Pohjanmaan alueella löytyy Suomen suurin ammattimainen viljelyalue.

C-VITAMIINIPOMMI JA KOLESTEROLIN ALENTAJA

Yleensä tyrnistä hyödynnetään ravinnerikas marja, mutta sen lehdet, kuori ja juuret sisältävät runsaasti ravinteita. Marja sisältää paljon monityydyttämättömiä rasvahappoja ja siksi laadukas mehu ei liukene lainkaan veteen. Tyrniöljyn tiedetään olevan erittäin E-vitamiinipitoista ja se alentaa kokonaiskolesterolia sekä LDL-kolesterolia. Sen on todettu olevan hyväksi sydämelle, verisuonistolle, iholle, limakalvoille sekä vastustuskyvylle. Sadasta grammasta tyrniä saa saman verran C-vitamiinia kuin 10-20 appelsiinista. Kaiken muun hyvän lisäksi pienessä marjassa on niin A- kuin B-ryhmänkin vitamiineja. Tyrniä ei ole turhaan kutsuttu maailman terveellisimmäksi marjaksi.

Helpoin tapa nauttia marjat on syödä ne sellaisenaan. Kirpeät marjat voidaan myös keittää mehuksi tai valmistaa marmeladiksi. Tyrnimehun maku peittää tehokkaasti alkoholin maun, joten se sopii myös likööriksi. Marjat sopivat nautittavaksi esimerkiksi puuron, jogurtin tai viilin kera. Ne voidaan säilöä pakastamalla tai kuivaamalla. Kuivatuista tyrneistä valmistettua jauhetta on helppo lisätä välipaloihin, juomiin ja puuroihin. Tyrnipyre maistuu mainiolta varsinkin riistaruokien kanssa. Tyrni on hyvä makupari kiisseleissä ja hilloissa ainakin omenan, porkkanan ja persikan kanssa. Luonnollisesti siitä saadaan myös hyvää vispipuuroa ja se sopii pirtelöihin sekä smoothieihin.

P.S. Tyrnistä kannattaa hyödyntää kuoret, koska ne sisältävät runsaasti kuitua! Jos puristat marjoista mehua, niin jäljelle jäävän osuuden voi hyödyntää leipätaikinassa tai puuron seassa.

Karviainen 22.8.2014

Äänestimme viikon kasvikseksi karviaisen. Me suomalaiset saamme olla ylpeitä tästäkin marjasta. Olemme nimittäin onnistuneet kehittämään erittäin kestäviä ja helppohoitoisia karviaislajikkeita, jotka tunnetaan kaukana kotimaamme ulkopuolella. Vielä 1900-luvun alkuun saakka karviainen oli supersuosittu kotipuutarhojen marja, mutta vahingossa Amerikan mantereelta tuotu tauti tuhosi eurooppalaisen karviaisen. Karviaisen suosio ei ole vielä palautunut vastaavalle tasolle, mutta toivottavasti tämän tekstin myötä mekin osaamme taas arvostaa tätä “pohjolan viinirypäleeksi” tituleerattua sesonkiherkkua entistä enemmän. Tekstin lopusta löydät helpot ohjeet herkullisen karviaiskastikkeen valmistamiseksi.

HERUKKAKASVI, JONKA KIRJOITETTU HISTORIA ALKAA VIRSIKIRJASTA

Karviaiset lukeutuvat herukkakasvien heimoon, mutta ne erottuvat muista Ribes-suvun lajeista, sillä niissä on piikeiksi muuntuneita solukkokarvoja, ja niiden lehtihankaisissa tertuissa on vain kolmesta yhteen kukkaa. Euroopassa esiintyy vain yksi luonnonvarainen karviaislaji, joka kasvaa suurimmassa osassa Eurooppaa. Kotimaassa villinä kasvava karviainen luokitellaan uustulokkaaksi ja sitä voi löytää karkulaisena tai viljelyjäänteenä kallioisilta mäiltä, metsän reunoilta, rannoilta tai pientareilta. Aasiassa ja Amerikassa on muita karviaislajeja, joita alkuperäiskansat ovat käyttäneet ravinnokseen, mutta eivät ole tiettävästi niitä viljelleet.

Karviaisen viljelyn alkuhistoriaa ei tunneta, mutta ensimmäinen maininta löytyy ranskalaisesta virsikirjasta 1100-luvulla. Vuonna 1276Englannin kuninkaan Edvard I:n hoviin hankittiin karviaispensaan taimia ja tästä todisteena jälkipolville on säilynyt kaupasta tehty hedelmäkauppiaan lasku. Karviainen saavutti saarivaltiossa nopeasti suuren suosion ja erityisen suosituksi se tuli Elisabeth I:n hallituskaudella (1558-1603), jonka seurauksena on saattanut syntyä mielikuva karviaisesta brittiläisenä marjana.

Englannissa tätä hapanimelää marjaa kutsutaan nimellä “gooseberry”, sillä siitä keitettyä kastiketta on tapana tarjota hanhen ja muiden rasvaisten linturuokien seurana. Ranskassa marjan nimi on groseille á maquereau eli markilliviinimarja ja siellä taas osataan arvostaa karviaisen kykyä tasapainottaa rasvaisen kalan makua.

HERROJEN JALOSTETTUA HERKKUA

Suomeen karviainen tuotiin 1600-luvun lopulla jolloin sen viljely oli erittäin suosittua koko Euroopassa. Lajista kehitettiin kelta-, puna-, valko-, ja vihreämarjaisia lajikkeita. Lajikkeiden lukemattomista muunnellista kertoo se, että yhdessä ruotsalaisessa pappilassa oli yli 40 eri lajiketta. Suomessa tästä runsaudesta on jäänyt todisteeksi puutarhakauppiaiden hinnastoja, joiden karviaislajike tarjonta oli moninainen. 1800-luvun loppupuolella viljely oli edelleen keskittynyt pääasiassa kartanopuutarhoihin ja vuonna 1866 Elias Lönnrotin ja Thiodolf Saelan kirjoittamassa Suomen kasvio-kirjassa sitä kehutaan hyvin viinin ja hillon valmistukseen sopivaksi marjaksi tuorekäytön lisäksi. Se miksi karviainen jäi useasti ainoastaan herrojen herkuksi, johtui sokerin puutteesta tavallisen kansan keskuudessa.

SUOMESSA VILJELLÄÄN ENEMMÄN PENSASMUSTIKKAA KUIN KARVIAISTA

1900-luvun alussa amerikkalainen karviaisen härmä (Sphaerotheca morsuvae) laittoi päätepisteen Eurooppalaisen karviaisen viljelyn kultakaudelle. Härmä levisi nopeasti pensaasta toiseen, koska eurooppalaiset lajikkeet olivat hyvin alttiita tälle taudille. Ratkaisu karviaisten pelastamiseksi löytyi tuomalla Yhdysvalloista avuksi vastustuskykyisiä lajikkeita ja tämän takia monet nykyään viljeltävät lajikkeet ovat amerikkalaisten ja eurooppalaisten marjapensaiden risteyksiä. Karviaisen viljely ei kuitenkaan ole koskaan toipunut saamastaan kolauksesta ja tämän seurauksena se on jäänyt varsinkin ammattiviljelijöiden keskuudessa väheksyttyyn asemaan. Tästä esimerkkinä voidaan pitää faktaa, että vuonna 2004 Suomessa viljeltiin ammattimaisesti enemmän pensasmustikoita kuin karviaisia.

Nykyiset suomalaiset karviaislajikkeet ovat lähes härmänkestäviä. Jotta marjat pysyisivät vielä paremmin suojassa niistä syömäkelvottomia tekevältä härmältä, pensaat kannattaa istuttaa aurinkoiseen ja rikkaruohottomaan paikkaan. Laajemman ja syvemmän juuriston avulla karviainen kestää paremmin kuivuutta kuin muut herukat. Hidaskasvuinen pensas tarvitsee vain vähän hoitoa ja tuottaa säännöllisesti runsaan sadon. Hyvällä runsasmultaisella kasvupaikalla kasvava pensas voi tuottaa satoa jopa 20 vuotta.

Karviaisen poimiminen saattaa tuntua työläältä johtuen pensaan terävistä piikeistä. Täysin piikitöntä karviaislajiketta ei ainakaan toistaiseksi ole onnistuttu jalostamaan, vaikka se monen puutarhurin toive onkin.

KARVIAINEN PESEE LÄHES MINKÄ TAHANSA TUONTIHEDELMÄN

Karviainen sisältää soluja hapettumisstressiltä suojaavaa E-vitamiinia enemmän kuin appelsiini, banaani, kiivi, omena, päärynä, viinirypäle, jotka ovat yleisimpiä tuontihedelmiä. Karotenoideja runsaasti sisältävän ruokavalion tiedetään parantavan vastustuskykyä ja ehkäisevän masennusta. Näitä antioksidantteina toimivia karotenoideja karviaisessa on runsaasti! Niiden määrässä karviainen päihittää jopa terveellisinä tunnetut lakan, pihlajanmarjan sekä tyrnimarjan.

AINOA MARJA JOKA KANNATTAA NAUTTIA HIEMAN RAAKANA

Karviaiset voidaan karkeasti jaotella eri makuihin marjan värin perusteella. Kellertävä karviainen on maultaan hieman makeahko, vihreä taas hieman happamampi ja punainen on maultaan happamin. Karviainen on ainoa marja, joka maistuu parhaimmalle hieman raakana. Ylikypsänä se menettää sille ominaisen happamuutensa. Muista marjoista poiketen se jatkaa kypsymistään poimimisen jälkeen, joten tämä seikka kannattaa huomioida satoa korjatessa ja marjan säilömisessä. Huoneenlämmössä marja kestää hyvänä muutaman vuorokauden, jääkaapissa noin viikon verran ja pakastimessa jopa puoli vuotta.

KOKEILE JO TÄNÄÄN YKSINKERTAISTA KARVIAISKASTIKETTA

Hapanimelä marja sopii mainiosti hilloihin, marmeladeihin, piiraisiin sekä rasvaisten kala- ja linturuokien lisukkeeksi. Yksinkertaisimmillaan karviaiskastikkeen voi valmistaa sulattamalla nokareen voita ja lisäämällä sen sekaan pehmeäksi keitettyjä karviaisia. Karviaiset soseutetaan haarukalla voisulaan sileäksi seokseksi. Kastikkeen voi kruunata kermatilkalla. Sähäkkyyttä kastikkeeseen saa lisäämällä siihen raastettua piparjuurta ja pikkuisen sokeria. Grilliherkkujen, kuten rasvaisen sianlihan kyytipojaksi sopii mainiosti chilillä, inkiväärillä ja valkosipulilla höystetty karviais-chutney.

Mustaherukka 15.8.2014

Äänestimme viikon kasvikseksi mustaherukan. Mustaherukka eli musta viinimarja on erittäin hyvä C-vitamiinin lähde ja jo kourallisesta marjoja saa C-vitamiinia päivittäisen saantisuosituksen verran. Marjoissa on runsaasti laskimosuonten seinäviä vahvistavia flavonoideja.“Viinimarja” nimi on juontaa juurensa 1600-luvulta, jolloin munkit keksivät käyttää herukoita viininvalmistuksessa. “Herukka” nimitys johtuu hera-sanasta, joka on ennen vanhaan tarkoittanut mehua tai nestettä. Mustaherukka sisältää enemmän kuitua kuin mustikka,vadelma, karviainen tai punaherukka.

Mustaherukan pohjusmarjan sesonki sattuu samaan aikaan monien muiden kotimaisten marjojen kanssa ja sen takia se saattaa jäädä hieman varjoon. Lehtien sesonki on hieman aikaisemmin. Ennen metsiin, puutarhoihin tai kauppoihin ryntäämistä on syytä tutustua tähän monikäyttöiseen kasviin hieman tarkemmin. Onko meillä petrattavaa tämän vitamiinipommin hyödyntämisessä?

LUONNONVARAINEN MARJA VOIMAKKAASTI TUOKSUVASSA PENSAASSA

Mustaherukka (Ribes nigrum L.) on herukoiden sukuun kuuluva pensas. Se tunnetaan myös nimellä musta viinimarja ja sitä esiintyy suurimmassa osassa Eurooppaa niin villinä kuin kasvatettunakin. Sen luontainen levinneisyysalue ulottuu Britteinsaarilta aina Itä-Aasiaan saakka. Se ei kuitenkaan viihdy Välimeren maissa, Islannissa eikä pohjoisilla tundraseuduilla. Suomessa se kasvaa luonnonvaraisena koko maassa, paitsi Pohjois-Lapissa, jossa se on harvinainen kasvi.

Mustaherukka kasvaa noin 1-1,5 metriä korkeaksi pensaaksi. Sen lehdet ovat pitkäruotisia ja tuoksuvat voimakkaasti. Sen ominainen haju erittyy lehden alapuolella olevista pienistä nystyistä. Herukoiden kukintoja kutsutaan tertuiksi ja mustaherukan kukinto on vaatimattoman vihreä ja se alkaa yleensä touko-kesäkuussa.

Luonnossa mustaherukkaa löytää parhaiten vesistöjen lähettyvillä olevista lehdoista. Mustaherukka on Suomen luonnon alkuperäislaji, vaikkakin osa nykyisin villeinä kasvavista pensaista on levinnyt viljelmiltä ja puutarhoista.

SATOON RUNSAUTTA PIENILLÄ NIKSEILLÄ

Puutarhoissa kasvatettavat mustaherukkapensaat istutetaan joko myöhään syksyllä tai aikaisin keväällä. Maaperä lannoitetaan tarvittaessa ja siitä poistetaan rikkakasvit. Pensaalle on hyvä tehdä istutusleikkaus, eli oksat leikataan noin 10 senttimetriä pitkiksi “tapeiksi”. Oikein leikattua mustaherukkapensasta ei tarvitse tukea. Pensas kannattaa leikata vuosittain sadontuottokyvyn parantamiseksi.

Kukinnan alkamisesta sadonkorjuuseen kestää noin 2,5 kuukautta. Pensas tuottaa noin 6-12 millimetriä halkaisijaltaan olevan mustan marjan. Mustaherukasta on jalostettu myös vihreämarjaisia lajikkeita, joista puuttuu antosyaani-flavonoidi, joka antaisi niille mustan värin.

Yleensä sato korjataan käsin, mutta suurilla viljelmillä voidaan käyttää poimintakoneita tai patukointia. Patukoinnilla tarkoitetaan oksien hakkaamista, jolloin marjat tippuvat maahan viritetyn alustan päälle. Marja kannattaa nauttia sellaisenaan mahdollisimman tuoreena, mutta se säilyy jääkaapissa syömäkelpoisena hetken aikaa. Hyvä tapa säilöä mustaherukka on pakastaminen.

MONIKÄYTTÖINEN HERKKU JA TUTKIMUSTEN VALOSSA ERINOMAINEN JÄLKIRUOKA

Mustaherukka sisältää runsaasti antioksidantteja ja jo desilitrasta marjoja saa päivittäisen C-vitamiinintarpeen. Mustaherukka on mustikkaa parempi E-vitamiinin lähde ja voittaa suurimman osan kotimaisista marjoista kuitupitoisuudessa. Mustaherukkaa on perinteisesti käytetty flunssan torjumiseen ja sen tiedetään piristävän aineenvaihduntaa sekä hillitsemään tulehduksia.

Marjat ovat erinomainen jälkiruoka, sillä tuoreen suomalaisen tutkimustiedon mukaan ne tasaavat verensokeria. Niiden sisältämät polyfenolit alentavat ja hidastavat sokerien aiheuttamaa insuliinitasojen ja verensokerin nousua. Ravitsemussuositusten mukaan meidän kannattaisi nauttia 2 desilitraa marjoja joka päivä!

Mustaherukat voidaan nauttia sellaisenaan tai niistä voidaan valmistaa mehua, likööriä, hilloja, survoksia, teetä tai jälkiruokia. Mustaherukan lehtiä on perinteisesti käytetty säilömiseen ja hapankaalin sekä siman valmistukseen. Lehdistä voidaan valmistaa myös herkullisia juomia.

P.S. Yleisimpiin kotimaisiin viljelylajikkeisiin voit tutustua täältä: suomalainentaimi.fi/mustaherukka

P.S.S Kutsutaan myös nimillä: hepomarja, hiestama, hiestana, kallo, kolli, kollinmarja, ludinmarja, musta viinamarja, oivuke, oivukka, ojakas, ojake, ojakkainen, ojukka, ojuke, ourukka, siestama, siestan, siestarainen, siestarmarja, siesteri, siesteriäinen, siesturi, vitsamustikka, ämmäkkö

P.S.S.S Tässä helppo ohje mehustamiseen >> martat.fi/ruoka/sailonta/keittaminen-sokerin-kanssa/mehut/

HOX! LEHTIEN KERÄÄMINEN LUONNONVARAISISTA PENSAISTA ON SALLITTUA AINOASTAAN ITÄ-SUOMESSA! Lehdet kerätään kesä-heinakuussa ilman lehtiruotia. Lehtiä kannattaa kerätä harvakseltaan, eikä kynimällä yhtä pensasta puhtaaksi. Lehdet saattavat olla härmäsienen peittämiä, joten sellaisia lehtiä ei kannata kerätä

Munakoiso 10.8.2014

Äänestimme viikon kasvikseksi munakoison. Miellämme sen helposti vihannekseksi, mutta sen ravinnoksi käytettävä osa on kasvitieteellisesti marja. Munakoiso on oleellinen osa Välimeren maiden ruokakulttuuria ja meistä moni tuntee niin kreikkalaisen moussakan, kuin ranskalaisen ratatouillenkin herkkullisuuden. Näitä ehkä hieman epäilyttäviltäkin näyttäviä “mollukoita” löytyy kotimaisten ruokakauppojen HeVi-osastolta, joten on ehkä syytä tutustua tähänkin kasvikseen hieman tarkemmin.

HISTORIA

Munakoisolla (Solanum melongnena L.) on ilmeisesti kaksi kehittymiskeskusta. Toinen niistä on Kiinan pohjoisosissa ja toinen trooppisessa Intiassa. Esihistoriallisina aikoina munakoisoja viljeltiin niin Intiassa, kuin Kiinassakin. Viljely levisi Aasiasta persialaisten ja arabialaisten kauppiaiden mukana ensin Afrikan itäosiin ja sitä kautta Välimeren maihin keskiajan alussa. Amerikan mantereelle sen viljely levisi vasta 1800-luvulla. Trooppisessa Aasiassa munakoiso on merkittävä viljelykasvi ja sen vuoksi se nousee maailman tuontitilastoissa tärkeimpien kasvisten joukkoon. Euroopassa sen viljelyala on verrattaen pieni, mutta se on koko ajan lisääntymässä. Suomessa viljely on vähäistä, eikä sillä juurikaan ole kaupallista merkitystä.

Useammasta kehittymiskeskuksesta johtuen munakoiso tunnetaan maailmalla monella nimellä. Osa meistä on saattanut kuulla sitä kutsuttavan aubergiiniksi, joka on johdannainen arabien kasville antamasta nimestä. Englannin kielessä se esiintyy brinjal (bringall)-nimellä, joka on siirtomaavallan aikana johdettu intialaisesta nimityksestä.

KASVU JA KEHITYS

Suotuisissa olosuhteissa munakoiso kasvaa monivuotisena pensaana jopa kolmen metrin korkuiseksi. Yksivuotisessa viljelyssä se kasvaa noin metrin korkuiseksi. Munakoison hedelmä syntyy useasta emilehdestä. Itse hedelmä on ohutseinäinen, nahkeakuorinen marja, joka saattaa kasvaa jopa kilon painoiseksi. Hedelmän muoto ja väri vaihtelee lajikkeen mukaan. Se saattaa olla pitkulainen, päärynän muotoinen tai täysin pyöreä. Hedelmän kuoren väri riippuu sen antosyaniipitoisuudesta sekä endokarpin klorofyllipitoisuudesta. Hedelmän kypsyessä antosyaania hajoaa ja kuori muuttuu ruskeaksi tai tummankeltaiseksi. Munakoisosta tunnetaan kolme muunnosta ja Euroopassa sekä Pohjois-Amerikassa on pyritty kehittämään sinipunertavia munan ja päärynän muotoisia hedelmiä.

Munakoiso tarvitsee kasvaakseen paljon lämpöä ja valoa. Kasvualustan tulisi olla yli 20 astetta ja ilman lämpötilan keskimäärin yli 18 astetta. Ennen avomaalle istuttamista taimet tulee esikasvattaa noin kahden kuukauden ikäisiksi ja karaista ennen istuttamista. Kasvupaikan tulee olla suojaisa ja lämpöolojen parantamiseksi on syytä suosia kasvustokatetta. Taimet istutetaan vasta kuin hallanvaaraa ei enää ole. Sopiva kasvutiheys on 5-6 tainta neliölle.

Munakoison hedelmät ovat korjuukypsiä 15-40 vuorokauden kuluttua hedelmöittymisestä. Kypsän hedelmän tunnistaa kiiltävästä pinnasta ja se on painava tilavuuteensa nähden. Jos kuori alkaa himmentyä ja muuttua sitkeäksi, niin hedelmä on ylikypsä. Munakoison kuori vaurioituu herkästi, joten sen käsittelyssä tulee noudattaa erityistä varovaisuutta. Poimintakypsä hedelmä säilyy hyvänä noin 1-2 viikkoa sadonkorjuun jälkeen, mikäli se säilytetään noin 10 asteen tuntumassa ja suhteellinen ilmankosteus on noin 95%.

KÄYTTÖ RAVINTONA

Munakoison hedelmäliha on hiukan sienimäistä ja vaaleaa. Maultaan se on mietoa ja neutraalia. Parhaiten se pääsee oikeuksiinsa kun siitä valmistetaan ruokaa. Se sopii mainiosti kasvismuhennoksiin, laatikko- ja pataruokiin. Sen voi myös marinoida ja grillata. Aiemmin oli tapana “itkettää” munakoiso ennen nauttimista. Tällä tavalla sen karvas maku saatiin muuttumaan miedommaksi. Tässä toimenpiteessä munakoisoviipaleiden päälle ripotellaan suolaa, jonka annetaan vaikuttaa noin vartin verran. Pinnalle nousevat pisarat pyyhitään pois talouspaperilla. Nykyiset lajikkeet ovat jalostettu miedomman makuisiksi, eikä itkettäminen ole enää välttämätöntä. Munakoisolla on diureettisia ominaisuuksia, joten se sopii nesteen ja turvotuksen poistoon. Se sisältää jonkin verran folasiinia, kuparia, B6-vitamiinia, C-vitamiinia sekä magnesiumia. Suurin osa ravinteista sijaitsee kuorissa, joten niitä ei kannata poistaa ennen nauttimista. Munakoisolla saattaa olla myös laksatiivisia vaikutuksia.

Miten sinä hyödynnät munakoisoa keittiössäsi vai onko se mielestäsi ns. harvinainen vieras? Mikä on paras ruokalajiksi, joka sisältää munakoisoa? Onko sinulla vinkkejä, linkkejä tai reseptejä jotka haluat jakaa kaikille? Haluatko tietää jotain lisää tästä kasviksesta? Tykkää kuvasta ja lisää vinkkisi tai kysymyksesi kommenttikenttään.

P.S. Munakoiso on erittäin herkkä etyleenille, joten se kannattaa säilyttää erillään etyleeniä tuottavista kasviksista.